Omakuva paidalla

Tämän paidan sain lahjana, vaan valitettavasti aikanaan liian pienenä. Onneksi tämä kuului suppeaan "motivaatiovaatteideni" kokoelmaan, joten nyt sitä voi pitää mielin määrin!

Pukeutumisen suhteen olen ollut aina melkoisen kokeilunhaluinen, joskus (useimmiten...?) myös itse tyylikkyyden kustannuksella. Ehkä mieleenpainuvin kokeiluni on ollut pukeutua kokonaan vaaleanpunaiseen, siis koruja ja kenkiä myöten. Kotopeilissä kokonaisuus näytti ihanalta. Hieman hämmästelin, kun kaupungilla eräs mies ei ollut päästä liukuportaissakaan eteenpäin, kun hän kääntyi useammankin kerran tuijottamaan.

Ja vasta sitten tajusin.
Että minulla, jumalavita, on yllä pelkästään vaaleanpunaista.

Olen ollut suurimman osan elämästäni kokoluokkaa, jossa vaatteita löytyy suhteellisen helposti. Ristiriitaista siihen nähden, että koko tuon ajan olen elänyt jarru päällä ja luottanut vakaasti siihen, että minun kokoiselleni ei kerta kaikkiaan löydy vaatteita. Ja miten olisi voinutkaan löytyä, kun oman, todellisen kokoni sijaan oli pakko mahtua siihen kokoa pienempään? Minulla on vieläkin kätköissäni vaatteita, jotka olen ostanut liian pieninä, ja jotka eivät ole koskaan todellisuudessa sopineet ylleni.

Ollessani painavimmillani esteeksi muodostui toki myös se, että tarjontaa oli suppeammin, mikä väistämättä vaikutti siihen, että tyylini "virastomaistui". Mutta myönnettäköön: ei ongelma ollut ainoastaan plusvaateosastojen tarjonnassa. Olisin halunnut olla 100 % jotakin muuta, kuin mitä olin. Vaikka tarjolla olisi ollut kuinka täydellisiä vaatteita hyvänsä, olisin silti ollut omien, hienojen visioideni irvikuva. Toisaalta tätä tosiasiaa ei olisi muuttanut edes laihtuminen: olin toiminut täysin samoin riippumatta siitä, olinko hieman yli normaalipainon rajan, vai vaikeasti ylipainoinen.

Niinpä tämä nykyinen olotilani on vähän kaikella tavalla "a fresh new start". Minun on helppo löytää vaatteita, kun kokolappu ei enää määritä sitä, miten suhtaudun itseeni (jos kohta vielä on opettelua oman kokonsa määrittelyn suhteen: laihtuneena usein hakeutuu sovittamaan niitä "vanhan koon" vaatteita, vaikka painoa olisi pudonnut kuinka paljon!). Tyylini on myös rentoutunut hirveästi: kun ensimmäisen kerran laihdutin, ostin aivan kertakaikkisen hienoja vaatteita käytännöllisyydestä piittaamatta, ja usein myös ylipukeuduin. Nyt olen huomannut ostavani enemmän arkivaatteita, jotka tukevat muita vaatehankintojani. Nyt, kun tarjontaa on, ja voisin pukeutua kaikilla haluamillani tyyleillä, sillä ei enää olekaan niin hirveästi merkitystä. Tylsää? Ei, vaan vapauttavaa.

Ehkä minä yritän sanoa, että on virkistävän outoa viihtyä omissa nahoissaan. Vaikka en ole ensimmäistä kertaa tämän kokoinen, olen ensimmäistä kertaa tämän kokoisena tyytyväinen itseeni.

Ja... c'moon, tää paita on ihan kunkku! <3

Semisti ok!

Perjantaipäivän sininen look. Tukka ei ole paljoa vaalennut useammankaan pesun jäljiltä! 

Loppaiseni vietin sinisissä. Kuvan paidalla on oma historiansa: se on alunperinkin ostettu liian tiukkana, ja se roikkui pitkään henkarissa käyttämättömänä. Nykyään paita istuu täydellisesti, ja se on yksi ehdottomasti mukavimmista vaatekappaleistani.

Olen pudottanut kiloja runsaat 20. Tämän postaukseni ajattelin omistaa pienelle pohdinnalle siitä, mitä on tullut tehtyä, ja mitä opittua.

Painonpudotus yleensäkin on kulkenut omassa elämässäni sykleissä. Alkuinnostus on sitä kaikista tuloksekkainta aikaa: tehdään jopa hivenen korkealentoisia suunnitelmia, laaditaan tavoitteita ja omistaudutaan projektille asianmukaisella kurinalaisuudella. Päivän ruokalista on askeettinen, ja liikuntakalenteri on tupattu täyteen vaikka ja mitä. Pienikin horjuminen suunnitelmasta takaa sen, että homma lässähtää, eikä enää huvita. Jos tämän esteen onnistuu ylittämään, usko kurinalaisuuteen lujittuu: jos antaa ihan inasenkin periksi, vaikka yhden suklaarivin verran, kaikki on pilalla, ja minä takaisin lähtöpainossani. Ja niin on käynyt.

Paitsi nyt. Aiemmin olen luullut, että laihuuden salaisuus on se, että jaksaa pysyä päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen siinä omassa, kurinalaisessa suunnitelmassa. En ole tajunnut, että minun prosessini jäi kesken, ja jätin ylittämättä yhden suurimmista esteistä tällä matkallani. Pitää osata päästää siitä suunnitelmasta irti.

Eihän tämä taipaleeni ole nyt aivan oppikirjamaisesti mennyt. Olen tehnyt omat ylilyöntini, syönyt liikaa, liian vähän, liian yksipuolisesti, liikkunut liikaa ja liikkunut liian vähän. Aiemmin se olisi tarkoittanut sitä, että olen huono laihduttaja. Nyt olen tajunnut, ettei painonpudotuksen pointti ole se, että kaiken tekee optimaalisen oikein. Itse asiassa pointti on se, että löytää balanssin, jonka tuntuu mielekkäältä ja luontevalta.

Minulle mielekkäintä on elää joka päivä sillä lailla melkein ok: työni tukee hyvin säännöllistä ja maltillista ateriointia lounas- ja välipala-aikoineen, enkä pyhinäkään juuri harrasta erikoisempia ylilyöntejä, vaikkapa kosteita illanviettoja tai "mättöruokailua". En myöskään yritä viettää yhtäkään päivääni aivan kertakaikkisen terveellisesti ja liikunnallisesti, vaan yritän luottaa siihen, että tämä pieni panokseni oman hyvinvointini eteen riittää. Jouluuni päti kutakuinkin sama kaava: en kursaillut joulupöydässä, enkä jättänyt joulusuklaitani syömättä, mutta en liioitellut (ainakaan kovin paljon!). Joulu meni silleen semi-ok: joulukiloja tuli ja meni yksi ainoa, eikä siihen kiloon tiivisty mitään erityisempää tunteenpaloa. Sinne meni. Enkä itse asiassa edes pyrkinyt tämän kilon suhteen yhtään mihinkään, vaan luotin siihen, että arki tekee tehtävänsä ilman sen erityisempiä ponnisteluja. Ja niin kävi. Tämä jäi oppimatta silloin, kun laihdutin ensimmäisen kerran: että voi laihtua, vaikka ei yritä sata lasissa.

Tammikuuni ajattelin viettää ihan samalla kaavalla ilman lupauksia edellisvuotta terveellisemmästä elämästä, tipattomasta tammikuusta tai mistään muustakaan: teen tätä hommaa ihan semi-ok. Ja se riittää!

Tukkamoka?

Tukan suhteen minussa on ripaus tekotaiteellisuutta ottaen huomioon sen, että minulla oli pitkään fiksaatio yhdestä tai kahdesta pidemmästä letintyngästä muuten lyhyissä hiuksissa. Lakkiaiskampaukseni; Pulp fiction, jonka seassa roikkui yksi pitkän pitkä ja kauniisti kiharrettu hiirenhäntä. Kaikkea on tullut kokeiltua, ja joitakin muistoja tulee vielä varmasti kätkemään nolostuneena lapsiltaan, mutta nolostumisenpelko on itse asiassa harvoin estänyt minua tekemästä muutoksia hiuksiini. Sanoisin sitä siviilirohkeudeksi: en suhtaudu kutreihini kovin sentimentaalisesti, eikä minulla ole lookini suhteen ollut ikinä mitään raudanselkeää visiota. Tukka on kasvava luonnonvara!

(Tunnustettakoon kuitenkin, että hiusten laadun suhteen olen hysteerinen: niin paljon kuin haluaisinkin kokeilla shokkivärejä, en uskalla tehdä vaalennuksen kaltaisia rajuja käsittelyjä tukkaani!)

Siviilirohkeudesta todisteena viimeaikaisin pikku kokeiluni, joka päättyi aivan toisin kuin kuvittelin. Olen pitkään haaveillut puolipitkistä, vaaleanruskeista hiuksista, sovinnaisesti leikatuista ja sopivasti tuulen tuivertamista. Jotakin pikkusievää. Pikaistuksissani keksin käydä tuumasta toimeen, ja tartuin saksiin. Kuten arvata saattaa, otsatukasta ei tullut suoraa, ja suoristusoperaatiot söivät senttejä senttien perään. Niinpä keksin pyytää avuksi äitini, jota pyysin samalla siistimään kuivat latvat (”leikkaa sitten kunnolla”, kehotin, ja sehän leikkasi!) ja laittamaan jonkin kivan sävyn. Päädyin ”tummaan helmiäisruskeaan”, joka kuulosti ja näytti aivan ihanalta. Niinpä väri iskettiin päähän. Ja kun olin kuivannut kuontaloni, minusta olikin tullut mustatukkainen gootti, mikä oli lievästi sanottuna kaukana alkuperäisestä visioistani.

En purskahtanut itkuun, yrittänyt etsiä pipoa päähäni ja varata aikaani värinpoistoon. Olotilani tämän pikku suunnitelmanmuutoksen suhteen on, kuin olisin ollut leipomassa unelmien juustokakkua, mutta leipomuksen sijaan uunivuoasta paljastuisikin maailman paras lampaanpaisti: kun lopulta uskoo, ettei ole piilokamerassa, se lampaanpaisti on ihan huippuhyvää sekin!

Niinpä aion nauttia tästä yllättävästä tyylinmuutoksesta täysin rinnoin.

Sana liikunnasta

Vaikka olenkin painonpudotusprosessissani käännellyt lähestulkoon kaikki vanhat ajatukseni ylösalaisin, yksi on pysynyt: haluan pystyä juoksemaan. Ja eräs pinttynyt tarpeeni on saada juosta vielä kerran sillä punaisella yleisurheilukentällä. Mainittakoon muuten, että olen vihannut juoksua niin kauan, kuin muistan. Etenkin sitä helvetin kenttää.

Syystä tai toisesta omistan todella vähän mitään vähänkään rennompia, tai liikuntaan sopivia vaatteita. Astetta naisellisemman hupparin löysin Stadiumista! 

Ala-asteen juoksutunteja odotin joka ikinen vuosi sillä samalla, käsiä hiostavalla ja vatsaa vääntävällä pelolla. Meidän tuli juosta kyläkoulu kolme kertaa ympäri. Se tunti päättyi joka ikinen kerta samoin: jo lähtöviivalla katselin muiden lasten selkiä, kun minä itse hengästyin jo ensimmäisillä askeleilla. Kiersin viimeistä rinkiäni itkien vielä silloinkin, kun muut olivat jo kauan sitten lopettaneet ja siirtyneet siihen varsinaiseen tunnin liikuntasuoritukseen. Jälkikäteen ajateltuna oma reaktioni – hätääntynyt huohotus etääntyviä selkiä katsellessa, musertava hätäännyksen tunne ja holtiton itkukohtaus – muistutti oikeastaan pikemminkin paniikkikohtausta kuin sitä, että olisin oikeasti hengästynyt ihan ensimmäisistä askeleista lähtien.

Yläasteella olikin sitten se tonniviissatanen, jota juoksi tyttö, joka oli jo leimattu porukan ”läskiksi” ja huudettu kapteenihuudolla monen monta kertaa joukkueen viimeiseksi. Se punainen, karkea juoksukenttä edusti minulle jokavuotista piinaa ja taattua häpeää, ehkä myöhemmin myös kapinaa opettajaa, ja koko ryhmää kohtaan. En minä pelkästään juoksua vihannut, vaan koko sitä kokonaisuutta, jossa oli ihan sallittua lytätä heikoimmat oppilaat sanallisesti aivan maanrakoon, ja tulla palkituksi tästä huonosta käytöksestä vielä kiitettävin arvosanoin.

Oi niitä muistoja. Otin aikanani erään liikunnan lyhytkurssin siksi, että harrastaisin edes jotakin liikuntaa, ja oppisin ehkä pitämään siitä. Muistoksi jäi muiden oppilaiden tuskastuneet ärähdykset huonoista suorituksistani. Erään karjunnan ja "v@tuntyhmittelyn" täyteisen pesäpallopelin keskeytti opettaja. Ei kuitenkaan ojentaakseen ketään ikävästä käytöksestä, vaan minua huonosta suorituksestani. Oli muuten viimeinen liikuntakurssini koko kouluhistoriassani.

Tyystin liikuntaa vihaavaa minusta ei tullut, kiitos isäni, joka veti minut mukanaan kamppailulajien kiehtovaan maailmaan. Niiden parissa sain kokea ensimmäisen tunteeni siitä, että voin olla jossakin liikuntalajissa hyvä, jopa taitava. Olen sittemmin kokeillut melko ennakkoluulottomasti eri liikuntamuotoja, mutta mikään niistä ei ole vaatinut niin väkevää, sisäistä taistelua kuin juoksu. Harjoitellessamme ystävieni kanssa erääseen hupiluontoiseen juoksutapahtumaan jouduin tekemään sanalla sanoen aivan helvetisti töitä, että uskaltaisin ottaa ensimmäiset juoksuaskeleeni muiden läsnä ollessa. En itse asiassa tainnut juosta kuin vasta itse tapahtumassa, vaikka kaiken tämän koin ihmisten kanssa, joihin luotan ja joiden kanssa koen oloni turvalliseksi. 

Yhtä vähän omistan kenkiä, joita voisi kutsua sekä käytännöllisiksi että katu-uskottaviksi. Näillä SoWhateilla ei välttämättä ihan juoksulenkeille mennä, mutta taittuupa taival hieman korollisia saappaita mukavammin. 

Ensimmäisen kerran laihduttaessani juoksin lähes joka päivä, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä liikunnan riemun kanssa. Juoksin paisteessa ja sateessa oman tutun lenkkini, ja vaikka kuntoni kohosikin, se kaikki tuntui väkinäiseltä ja oudolla tapaa perusteettomalta. Lähes joka kerta yllätin itseni tiukkaamassa itseltäni, miksi ihmeessä minä edes teen jotakin sellaista, jota vihaan niin paljon. Ketä varten? Sellainen verenmaku suussa lenkkipolulla ravaaminen liian vähällä ravinnolla ei ainakaan lisännyt rakkautta lajiin.

Silti siellä jossakin on elänyt kaipuu juosta, kaiken sen vihan ja ahdistuksen takana. Niinpä aloittaessani tämän nykyisen prosessini juoksukengät olivat ensimmäisenä hankintalistalla. Miksi ihmeessä? Ehkä halusin kokea, miltä tuntuu nauttia vauhdin vapaudesta ilman ahdistusta, ilman sitä tunnetta, että hyperventilaatio tyhjää keuhkot katsellessani toisten etääntyviä selkiä. Ehkä, ihan vähäsen vain, halusin näyttää opettajalle, että niistä liikuntatunneista huolimatta minusta tuli varsin liikunnallinen nainen, joka jaksaa juosta sen tonniviissatasen vaikka unissaan.

Pohjimmiltaan juokseminen on kuitenkin tarkoittanut minulle sopua menneen kanssa. En ole enää se pikkutyttö, joka olisi mieluummin juossut kotiinsa kuin sitä jokavuotista kolmatta kierrosta, tai josta kapteenit kilpailivat – tai siis siitä, kumman ei tarvitse ottaa "tuota" joukkueeseensa. Olen riisunut juoksulta sen vallan, mitä sillä on ollut minuun. Nyt se palvelee vain minua: minä juoksen, jos hyvältä tuntuu. Minä voin lopettaa sen koska tahansa, koska kukaan ei ota aikaa ja kirjaa tulostani numeroin. Voin hengästyä niin paljon kuin haluan, koska ei ole ketään kuuntelemassa. Se on minun hetkeni. Toistaiseksi se saa riittää: lenkkikavereiden kanssa juokseminen yhdessä tuntuu vieläkin hieman pelottavalta ajatukselta.

Niinpä minä juoksen. Nykyään se vain tuntuu niin paljon erilaiselta kuin ennemmin. Nykyään minä nautin siitä täysin rinnoin. 

Orjapiiskuri

Hei orjapiiskuri! Kyllä, sinä juuri! 

Heräätkö aamulla ja kaivat vaa’an esiin? Punnitset itsesi ja pudistat pettyneenä päätäsi, kun painosi ei ollutkaan keikahtanut yön aikana maagisesti alaspäin? Ehkä vaa’alla on yhä se sama kammottava lukema, joka siellä irvisti jo viikkoa ja jopa kuukautta aiemmin? Skipatusta lounaasta ja niukasta kuivasta salaatista ja maustamattomasta jugurtista koostuneesta iltapalasta huolimatta vaakalukema näyttää aina vain samaa. 

Hengitä, ota ihan rauhallisesti. 

Välillä on ihan ok ottaa ihan rennosti ja muistaa että tiukan treeniohjelman ja ravinto-ohjelman väliin oikeasti mahtuu myös se korvapuusti, suklaapatukka tai kulhollinen uskollista Ben & Jerry’s jäätelöä.

Oman elämäntaparemonttini alussa kielsin itseäni asettamasta itselleni totaaleja. Syön edelleen rajatusti sokeria, valkoisia jauhoja, juon punaista maitoa ja teen suurimman osan  ruoista voihin. Päätin, etten aseta itselleni yhtään sellaista tavoitetta, treeniohjelmaa tai ruokavaliota joita en kykenisi noudattamaan vuosia ja vuosia eteenpäin mahdollisesti aina hautaan saakka. Greippidieetti, atkins, nutraaminen muut ihmedieetit eivät siis tulleet kysymykseenkään.

Mitä siis tein?
Ensimmäistä kertaa elämässäni olin järkevä. Mietin mikä elämäntavoissani oli pielessä. Ruoka maistui, liikunta ei. 

Ensinnäkin tiedostin sen, että olin skipannut aamupalan tyystin jo lähes kymmenen vuoden ajan, söin harvoin mutta paljon kerrallaan. Syömäni ruoka ei varsinaisesti ollut epäterveellistä, mitä nyt joskus tuli nälkäisenä kiskottua nopeita hiilareita ja kovia rasvoja sekä irtokarkkeja.

Aloitin liikunnan rauhallisesti, parin kilometrin lenkilä turvallisella sivukylän pururadalla, jossa harvoin on riskiä törmätä muihin. Tätä seurasivat uinti ja vesijuoksu. Myöhemmin kuvaan astuivat ryhmäliikuntatunnit, juokseminen, sekä reippaat kävelylenkit tuoreimman perheenlisäyksen, Ukin kanssa.

Paino putosi tasaisen hiljakseen pitkän aikaa, kunnes se jumittui.  En ymmärtänyt lainkaan mistä oli kyse. Aloin syyttää itseäni treenistä luistamisesta ja kourallisesta sipsejä ja lasillisesta valkoviiniä, jotka nautin perjantai-iltana rentoutuakseni. Itsesyytöksiä seurasi paha olo, joka paheni pahenemistaan. Lenkkeily ei enää kiinnostanutkaan samaan malliin, ja jääkaapin ovi kävi jo vähän turhankin tiuhaa tahtia.

Viime perjantaina sain ihan loistavan neuvon, joka jäi mun mieleeni kaikumaan.
”Anna itsellesi armoa, mieli menee edellä ja kroppa seuraa kyllä perässä.”

Yritän pitää tämän mielessä, kun vedän vielä tänä iltana tuulihousut jalkaan, heijastinliivin päälle, ja painun iltalenkille maailman komeimman siperianhuskyn kanssa.

"Do not let your mind bully your body."

Viiden minuutin letti

Päivän meikistä huolehti Maybellinen Blushed nudes. 

Juhlia on jos jonkinmoisia näin joulun aikoihin: on pikkujoulua, on itsenäisyyspäivää, on toisia pikkujouluja, sitten vielä se joulu ja uusivuosi, ja niiden väliin jäävät mahdollisuudet piipahtaa hieman viihteellä.

Pitkässä tukassa on se vika, että vaikka olisi tuhat ja yksi mahdollisuutta vääntää letti uuteen uskoon, silti vetäisee sen saman kampauksen kuin aina ennenkin. Jos siis ehtii. Minulla ei useimmiten ole ehtimisestä kiinni, jos ei lasketa sitä, että teen kymmenen eri kampauskokeilua, petyn jokaiseen, ja laitan viime hetkillä sen tutun ja turvalliseksi koetun virityksen.

Tähän kampaukseen käytettiin pompulaa, Glitterin taivuteltavaa nutturalassoa, muutamaa kukkapinniä ja jokunen kampauspinni.

Kokeilin siis, olisiko mitenkään mahdollista tehdä viiden minuutin letti jollakin muulla, kuin sillä tutuksi koetulla tavalla. Ja tällaista tuli. Laiskana naisena en laittanut hiuksiin muotoiluvaahtoa, en lakkaa, enkä mitään.

Salaisuus? Täältä pesee:

1. Kampaa hiukset, ja kietaise tukka sivuponnarille.
2. Sitten tarvitset nutturalasson. Käyttämässäni lassossa on sisällä rautalanka, joten sitä voi taivutella mieleisekseen. Eli: vedä hiukset lasson läpi, ja kieritä lasso aivan pompulan päähän asti. Asettele hiukset tasaisesti lasson ympärille, ja taivuta lasso sitten S:n muotoon. Minua ei haitannut muutama löysempi hiussuortuva: itse asiassa pidän tästä vähän rennommasta lookista.
3. Kiinnitä nuttura pinneillä, ja koristele kukilla. Tai rusetilla. Tai millä ikinä. Jos katsot tarpeelliseksi, viimeistele lakalla.

Lasso on taivuteltu kampauksessa "S:n kiemuralle", eikä ympyräksi. 

Itselläni meni aikaa 5 minuuttia. Ihan messevä paniikkikampaus siis, jos pitää saada itsensä kiireen vilkkaa edustavaksi!

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! :) 

Ei se ole niin vakavaa... eihän?

Kaulakorut Gina Tricot, korvakorut Glitter

Marraskuu tuli ja meni - ja nyt on kohta joulu!
Pari sanaa asustamisesta. Vaikka korujen suhteen olen  hyvinkin kokeileva, näin muuten asustaminen tuntuu helposti siltä, kuin koristelisi itseään joulukuuseksi (ajankohtaisuus huomioon ottaen). Minulla kyllä on hatara kokoelma kaikenlaista asusteeksi kutsuttavaa, mutta harvoin ne pääsevät käyttöön asti. Se, mikä instagramin ja pinterestin parhaimmissa kuvissa näyttää huipputyylikkäältä, tuntuukin omassa asukokonaisuudessa jotenkin falskilta. Tässäpä minä yritän apinoida kaiken maailman kimkardashianeja, vaikka kaikille parempi ratkaisu olisi turvautua turvapaitaansa ilman turhia krumeluureja. Näin säilyy katu-uskottavuus ja itsekunnioitus, eikös vain?

Huulipuna Lindex - hyvä väri, jos kohta huulilla tämä tavara tuntui hivenen liian tahmealta,
eikä pysyvyys ollut aivan niin hyvä kuin muissa huulipunissani.
Hinta ei kuitenkaan huimannut päätä, joten puna ajoi varsin hyvin asiansa illan riennoissa!

Ja juuri siksi minä varmaan näytänkin joskus lattealta ja turhan virastomaiselta, kuten totesin jo ihan blogin alkumetreillä. Asustaminen tuo tyyliin kiinnostavuutta ja persoonaa, pikantin mausteen hyvään perussafkaan. Myönnettäköön, että tässä asustamisenpelossani on myös pieni, hivenen syvällisempikin pohja: tyylikokeiluni ovat nuoruudessani tulleet nostetuksi esiin ennen kaikkea negatiivisessa valossa (myönnettäköön, että jotkut teini-iän tyylikokeilut hävettävät itseänikin näin jälkikäteen!). Naurunalaiseksi joutuminen syö rohkeutta astua mukavuusalueensa ulkopuolelle, ja erottuminen positiivisessakin mielessä tuntuu liian suurelta riskiltä joutua taas pilkattavaksi.

MOTD

Toisaalta on ikävää rajoittaa elämäänsä peläten, että joku jossakin saattaisi pilkata. Tyylin ei tarvitse olla kuolemanvakavaa, eikä kaikkien kokeilujen tarvitse päätyä aktiivikäyttöön ikuisiksi ajoiksi. Huonoja kokeiluja tulee, ja saakin tulla - ja toisaalta niiden huonojen kokeilujen välissä on helmiä, jotka tuntuvat jo heti kättelyssä omalta jutulta. Voimakkaat huulipunat ja runsaat korut ovat jo raivanneet tiensä minun tyyliini. Hattukin tuntuu edelleen varsin onnistuneelta hankinnalta tyylini tueksi, jos kohta näillä pakkasilla pipo on hattua luontaisempi vaihtoehto.

Korut Glitter ja korurasia Tiger. Korut ovat aivan ihanat, mutta ihan jokapäiväiseen käyttöön eivät painavuutensa vuoksi sovellu. Silti olen niihin aivan hullaantunut!

Siispä se, mitä minä olen tällä tyylin taipaleellani oppinut: kokeile edes! Vaikka siellä sovituskopin verhojen takana katseiden ulottumattomissa. Joskus se omimmista omin ja vankkumattoman tyylin ehdoton kulmakivi voi olla juuri se, jota et ole uskaltanut kokeilla. Ja mitä tulee niihin epäonnistuneisiin kokeiluihin - eihän se ole niin kuolemanvakavaa.

(...Eihän?)

'