Meikit testissä - Maybellinen the Blushed nudes ja varjostuskynä

Olen jo jonkin aikaa himoinnut Maybellinen The blushed nudes -meikkipalettia. Kun sopiva tarjous iskee, tämä tyttö lyö setelit kouraan!

Maybellinen The blushed nudes palette - ja olipa sopivasti tarjouksessa!

Pidän aika paljon nudemeikeistä, ja nähtävästi en ole ainut siihen nähden, kuinka paljon erilaisia nude-meikkipaletteja myydään. Äkkisilmäyksellä voinee todeta, että jotkut paletit vaikuttavat olevan jo aika kaukana nudeista, mutta tämä sisälsi sopivasti vaaleita ja luonnollisia sävyjä - ja kuka tietää, ehkä vaaleanpunaisesta sävykartastosta löytyisi hieman ruskeita sävyjä raikkaampi nudemeikki?

Sopivan säyseä meikki arkeen?

Nudeosuudeltaan tämä paletti toimii varsin hyvin: värikartasto on makuuni varsin raikas, ja vaihtoehtoja löytyy niin lämpimissä kuin kylmissä sävyissä. Väri itsessään on aika jauhoista ja hyvin levittyvää, ja joissakin väreissä on jonkin verran glitteriä mukana - ei kuitenkaan niin paljon, että lopputulos näyttäisi yliampuvalta.

Maybelline Master contour - varjostus- ja korostuskynä

 Olihan jotakin muutakin tarjouksessa, kuten Maybellinen Master contour - varjostus- ja korostuskynä. Arvoin tämän kanssa jonkin aikaa, sillä perehdyn ensimmäistä kertaa elämässäni varjostustuotteisiin. Kynää on mainostettu helppona ja kätevänä tapana lisätä kasvoille varjoja ja valokohtia, mikä vetoaa kaltaiseeni kynäilijään.

Molemmissa meikeissä on kätetty kyseistä kynää, jos kohta pyrin käyttämään tuotetta sen verran varovaisesti, että tuloksesta tulisi luonnollinen - ja tulihan siitä, sillä valokuvissa tuskin edes huomaa kyseisen tuotteen olemassaoloa! Tämä kynä tosiaan on helppokäyttöinen, ja ehkä jopa liian: tätä tuotetta on nimittäin helppo lisätä liikaa, mikä sekin tuli kokeiluissa todistettua. Tällä voi siis myös saada aikaan tunkkaisen vaikutelman, joten kannattaa olla varovainen! Parhaimmillaan tällä tuotteella saa varsin mukavaa muotoa kasvoille. Kaksipuolisuus tässä kynässä mietityttää: minulla tuppaa kulumaan tämä puikko hieman epätasapainoisesti, ja tarpeeksi teräväksi hinkattuna toinen puoli tuppaa tehdä hieman vahinkoviiruja. Vika suunnittelussa, vai kömpelössä käyttäjässään?

Nimestään huolimatta paletti tarjoaa myös mahdollisuuden tummempaan iltameikkiin!

Takaisin meikkipalettiin. Nudemeikit ovat ihania, vaan ovatko ne yöelämään hieman pliisuja? Päätin siis kokeilla, saako tällä paletilla aikaan jotakin iltaelämään enemmän sopivaa. Paletti sisältää kaksi tummaa violetin sävyä, joista toisessa on mukana hieman glitteriä. Näkökulmasta riippuen paletti taipuu kyllä iltameikkiin, jos kohta glitter ei tarjoa mitään bilehileillan tykitystä - vaan onko se haitta? Pidän itse elegantista tyylikkyydestä, ja siihen tämä paletti taipuu vallan mainiosti.

Mitä siis tykkäsin?

The bushed nudes -paletti:
+ raikkaita vaaleanpunaisen ja violetin sävyjä, joihin glitter on kiva piriste, vaan ei yliampuvaa.
+ Jos sävykartta miellyttää, tämä paletti käy sekä arkeen että juhlaan.
- Jotkut sävyt ovat makuuni ehkä turhankin samankaltaisia keskenään.
- Useampien värivaihtoehtojen paletit ovat siitä ikäviä, että aina jotkin sävyt jäävät vähemmälle huomiolle. Ehkä tämä kuitenkin pakottaa kokeilemaan useampia eri variaatioita?

Varjostus- ja korostuskynä:
+ No onhan tämä kätevä kapine! Tällä saa piirrettyä nopeasti ne ratkaisevat viivat, jotka on helppo häivyttää kasvoille.
+ Tällä saa kivan viime silauksen kasvoille - ehkä parhaimmillaan silloin, kun meikki itsessään on hillitty?
- Ei kannata innostua liikaa - tällä tuotteella saa helposti liioiteltua, ja kuulas raikkaus vaihtuukin tunkkaiseksi. Tämä riski oli etenkin, kun askartelin iltameikin parissa. Niin kuin tylsimykset tapaavat sanoa: vähemmän on enemmän.
- Puikon kaksipuolisuus. Toisaalta kätevä, toisaalta taas epätasapuolisesti kuluva. Olisiko parempi vaihtoehto ollut kuitenkin tehdä kynästä kaksipäinen, eikä puikosta kaksipuolista?

Näin kaiken kaikkiaan olen hankintoihin tyytyväinen, ja tuotteet ovat päätyneet aktiivikäyttöön.

Häkki

Viheliäisiä tunteita on monia. Yksi niistä on se, kun tuntee oman kehonsa häkiksi. Minulle se häkki on ollut useimmiten ennen kaikkea henkinen. Tiedättekö: kun ei kehtaa mennä uimahalliin tai kuntosalille; kun ei kehtaa pukeutua siihen unelmiensa vaatteeseen; kun ei kehtaa kohdata ihmisiä useiden vuosien takaa, kun oma keho ei ole enää se sama, mitä se oli joskus aiemmin.

Kaikilla on omat epämukavuusalueensa. Mutta kun se koko elämä alkaa tuntua yhdeltä epämukavuusalueelta... Pahimmillaan se häkki on jopa saanut riisuutumisen siinä parhaassa seurassa (eli yksikseen) tuntumaan kuristavalta. Tiedättekö sen tunteen, kun inhoaa itseään ja kehoaan niin paljon, että ei haluaisi olla itsensä kanssa edes samassa huoneessa...?

Olen puhunut paljon painonpudotuksestani, mutta en halua antaa ymmärtää, että painonpudotus itsessään olisi saanut minut taas viihtymään omissa nahoissani. Tietenkin laihtuminen on helpottanut elämääni monin eri tavoin: kehoni voi ja liikkuu paremmin, voin ostaa vaatteitani laajemmalta skaalalta, ja tietenkin omaa muuttuvaa kehoani on entistä mukavampaa katsella. Mutta työ tämän henkisen häkkini suhteen on ollut paljon laihtumista kokonaisvaltaisempi prosessi, joka on vaatinut ennen kaikkea elämään elämää juuri tämän kokoisena, kun olen juuri nyt. Minun on tullut astua monta kertaa omille epämukavuusalueilleni, joskus tosi pitkällekin.

Kun oikeasti: on oikeasti harvoja asioita, joita ei pysty tekemään. Okei, ei minusta tule välttämättä maailman parasta stunt-näyttelijää tai vuorikiipeilijää (...miten niin ei!?). Mutta miten niin en pysty palaamaan rakkaan harrastukseni pariin ja tapaamaan minulle rakkaita ihmisiä tämän kokoisena? Miten niin en voisi harrastaa uimista? Tämä kysymys kannattaa esittää aina silloin, kun huomaa palaavansa siihen omaan häkkiinsä. "Miten niin, muka?"

Laadin listan asioista, joita nykyään teen ilolla, mutta joiden tekeminen on vaatinut minulta todella paljon henkistä kanttia - sitä todellista häkistä murtautumista.

1. Se tämän blogin olennaisin: uskallan olla kuvattavana. Onneksi uskalsin, koska tämä on hemmetin mukavaa tointa!

2. Uskallan juosta. Minä, joka sain kouluaikoinani kokea sitä samaa, kyseenalaista liikunnan riemua kuten valitettavan moni muukin, ja jolle erityisesti juoksu on ollut aivan erityisen ahdistavaa ja pelottavaa, uskallan juosta, ja osallistua jopa juoksutapahtumiin. Manic runiin osallistuminen ystävieni kanssa oli haastava, mutta niin paljon antava prosessi!

3. Uskallan syödä. Tämä kuulostaa tosi hullulta. En minä aina ole uskaltanut syödä. Kouluaikoinani lautasellani oli usein todella vähän ruokaa, koska en kehdannut syödä muiden läsnä ollessa. Laihduttaessani edellisen kerran elämäni pyöri omituisten ruokarutiinien ja nälän parissa (jos illalla ei ollut sudennälkä, olin varma, että koko laihdutukseni oli epäonnistunut). Tuntuu joskus tosi rohkealta uskaltaa ottaa se työpaikan perjantaipulla tai tehdä ruokaisampi pasta-ateria ja luottaa siihen, että homma on silti hanskassa. Tai ehkä juuri siksi.

 Jos minulla on mitään asiaa antaa kenellekään sen kummempia elämänohjeita, yksi niistä olisi tämä:

Ethän ole itsesi häkki.

Mahtuuko, vai sopiiko?

Tämän päivän postauksen teemana on kaksi asiaa: vaatekoko ja oma, ihanan kallis tyylini!

Sunnuntain MOTD, koru saatu ilmaiseksi ja valetatuointi... tittitidii: Citymarketista!

Jälkimmäiseen todettakoon, että olen viime aikoina löytänyt yllättävän kivoja vaatteita nimenomaan pienemmistä ketjumarketeista ja muista liikkeistä, jotka eivät tyypillisesti keiku tyyliään vaalivien ykköskohteina. Tämän hetken kova kolmen kärki on Halpa-Halli, Citymarket ja kirppari, joista jälkimmäisestä olen löytänyt yllättäen mieluisimmat koruni! Aiheesta sanottakoon lyhyesti ja ytimekkäästi, että aina hyvän ja omannäköisen tyylin ei tarvitse tarkoittaa kalliimman luokan merkkituotteita, paksua lompakkoa ja isompien kaupunkien tarjontaa - mikä helpotus kaltaiselleni naiselle, jolle jo pelkkä sijainti asettaa omat rajoituksensa löytää vaatteita! (Pidän ihan karvalakkimallin shoppailusta nettitilailun sijaan. Tarvitsen oman spesiaalin hetkeni seisoa kunkin rekin edessä suu auki ja hypistellen vaatteita!)

Paita... tattatadaa: Halpa-Hallista!

Vaatekoosta: voi pojat, kuinka juuri se on kuohuttanut mieltäni siitä asti, kun ymmärsin, että joskus paita voi olla liian piukka! Varhaisin muistoni liittyy ala-asteaikojen ensimetreille. Äitini oli ostanut minulle iloisenkeltaisen, pitkän ja hihattoman poolopaidan, jossa oli paksut, pystysuuntaiset joustinneuleraidat. Visioin lukemattomia eri tyylejä, kuinka olisin voinut pukea sen. Rakastin sitä paitaa, mutta en voinut pitää sitä, koska se oli kuin makkarankuori. Nimenomaan siis se näytti mielestäni makkarankuorelta. Tai ei: minä näytin makkaralta, joka oli sullottu liian pieniin kuoriin. Ensimmäiset hetkeni, kun häpesin fyysistä kokoani.

Rannekorut Glitter, sormus... tatata tattadaa: äitini tekemä! Äidit ne osaa. <3

 Jostakin syystä sillä konkreettisella kokolapulla on ollut elämässäni se suurempi merkitys kuin sillä, näyttääkö vaate hyvältä, tai istuuko se. Joskus olen leikannut kokolapun kokonaan pois, että sen katseleminen (tai se, että joku muu näkisi sen) ei ahdistaisi. Joskus pukeuduin ehdottomasti liian tiukkoihin vaatteisiin, koska oli niin tärkeää mahtua edes jotenkin S-koon paitaan, kuin isompiin kokoihin. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu hölmöltä edes muistella aikaa, kuinka epätoivoisesti yritin mahtua tietyn tuumakoon farkkuihin, koska seuraava kokonumero tuntui liian musertavalta. Plus-osastolle siirtyminen vaati aikanaan paljon pettymyksen nieleskelyä, vaikka plus-osastot olisivat tarjonneet moninkertaisesti mukavamman sovituskokemuksen.

Nämä korvakorut päätyivät itselleni eteenpäin luovutettuina - ihanat!

Viime aikoina ihmiset ovat heränneet kritisoimaan vaatekokoja - ja hyvä niin! On jo aikakin huomata, että saman kokoinen vaate voi näissä universaaleissa kokoluokissa olla yhdessä M-koko, jossakin toisessa jopa XXL (kannattaa oikeasti joskus ottaa vaatekaappinsa vaatteita rinnakkain ja verrata kokolappuja ja mittoja keskenään. Ei ole aivan tavatonta, että poikkeavista kokoluokista huolimatta ne saattavat olla aivan samankokoiset!). Tällä hetkellä vaatekaapissani on hyvin kirjava joukko vaatteita, joista nostettakoon pari loistavaa esimerkkiä: vaatekaappini pienimmät vaatteet ovat yllättäen kokonumerossaan suurimmat! Ja ne eivät vieläkään varsinaisesti sovi minulle, vaikka olen laihtunut sen verran, etten enää ole plusosastojen vakioasiakas.

Nämä korut ylhäältä alaspäin Bijou Brigitte, kirppari ja Glitter
 - joista tämä kirpparikoru on aivan ykkössuosikkejani.

Sen kun olisin tiennyt nuorena tytönalkuna, että se vaatekokolappu niskassa ei määritä minua, eikä minun tulisi sitä kumarrella. Kuinka monilta itkuilta olisin säästynyt, jos olisin sen pikkanan S-koon, tai koon 38 linjoja nuolevan mekon sijaan olisin ottanut rehdisti suuremman koon. Ettei minun olisi tarvinnut mahtua tietyn koon vaatteeseen, vaan olisin voinut valita vaatteen, joka sopii minulle. Sellaisessa vaatteessa olisin tuntenut oloni hyväksi ja aivan passelin kokoiseksi, enkä sellaisessa, joka on ostettu jo valmiiksi sillä asenteella, että siihen sopimattomat eivät ole riittävän hyviä. Kantaapa sellaista vaatetta päivästä toiseen yllään, joka muistuttaa tätä oman mielen totuutta puristaen vyötäröltä, kiristäen hartioilta ja estäen luonnollisen istumisen.

 Hattu H&M, koru Bijou Brigitte

Prosessini aikana olen kehittynyt tässä asiassa paljon. Nykyään pystyn menemään huoletta plusosastoille etsimään mieluisia vaatteita ilman, että pelkäisin plusosastoilla näyttäytymisen tarkoittavan, että olen kertakaikkisen väärän kokoinen. Joskus plusmyymälässä, esimerkiksi Zizzissä, asioiminen on todella miellyttävä kokemus! En myöskään enää tee painonpudotuksestani kilpailua, jonka ykköstavoite on mahtua johonkin tiettyyn vaatteeseen. Teen tätä itseni vuoksi, ja puen kauniita vaatteita taipaleeni joka varrella, enkä vasta sitten, kun mahdun tiettyyn kokoon - olipa se paita sitten S tai XXL, tai tuumakoko isompi kuin kengännumeroni. Kokonumeron on tarkoitus palvella meitä - joskus hyvin, joskus huonosti - eikä meidän kokonumeroja. Eräässä joskus seuraamassani stailausohjelmassa stylisti kiteytti asian erittäin nasevasti: "Sinä et ole vääränkokoinen vaatteelle, vaan vaate on vääränkokoinen sinulle!"

On muuten aivan helvetin hyvä XL-paita!

Tämä paita on kokoa XL. En vaivautunut edes sovittamaan kokoa pienempää tarkistaakseni, "mahtuisiko se paremmin", koska tämä kyseinen paita tuntui aivan helvetin hyvältä. Ja se riittää minulle.

Sun syys!

Huumorinkipinä silmäkulmassa voisi sanoa, että jos jotakin tapahtuu, suurempi painoarvo itse tapahtuman sijaan on se, kuka on syypää. Ylipainon suhteen en kuitenkaan suhtaudu tähän teemaan yhtä humoristisesti. 

”Ihan itse sinä olet syönyt kaikki kilosi, itseäsi saat vain syyttää”. 

Tämä on eräs inhokkifraaseistani koskien ylipainoisuutta. Se klassisempi – ”Ylipaino lähtee sillä, kun syö vähemmän kuin kuluttaa” – taitaa kuitenkin kiriä hieman edelle. Kun kyseessä on jokin niin tunteita herättävä asia kuin ruoka, on omituista väittää, että ylipaino olisi ainoastaan syönnin ja kulutuksen välissä vallitsevaa epätasapainoa vailla mitään erityisempää mielentoimintaa. Lähtökohtaisesti kuitenkin suhtaudun ihmiseen tuntevana olentona, enkä mekaanisesti eri toimintoja suorittavana robottina. 

Kun keskustellaan ylipainosta, keskustellaan usein myös syistä, ja vielä mieluummin tekosyistä, jotka ovat johtaneet ylipainoon. Ja kun oikein päästään asian ytimeen, niitä oikeita syitä ei edes ole, koska jokainen looginenkin ylipainoon johtanut syy on vain tekosyy. On vaikea keksiä oikeastaan mitään syytä, jota ei rientäisi joku oman elämänsä besserwisser ampumaan alas ja kertomaan, kuinka juuri hän on onnistunut saman, ja kenties vielä pahemmin, kokeneena pysymään helposti laihana (sivuhuomautuksena kysyttäköön, onko todellakin niin, että suurienkin vaikeuksien keskellä laihuuden tavoittelun tulisi olla selviö).

Nykyisellä kokemuksellani voisin sanoa, että näiden syiden pohtiminen on ensiarvoisen tärkeää löytää omaan elämäntilanteeseen sopivia ratkaisuja. En ymmärrä, miten näiden syiden teilaaminen tekosyiksi, ongelman yliyksinkertaistaminen ja syyllisten etsiminen yhtään edesauttaisi ketään laihtumaan – paitsi toki keskittymällä laihduttamisen mekaaniseen suoritukseen, joka toki voi lyhyellä aikavälillä olla hyvin toimiva, mutta pidemmällä aikavälillä kestämätön ratkaisu. Tai oli ainakin minulle. 

Uskon, että tekosyillä on tärkeä rooli elämäntapamuutoksen prosessissa. Ne suojaavat: on oikeasti raskasta heittäytyä täysin uuteen prosessiin kenties täysin vailla uskoa, mutta sitäkin enemmän täynnä pelkoa epäonnistumisesta. Tekosyy antaa tukevan turvasataman epäonnistumisten edessä. Ja siltä satamalta kukin poistuu sitten, kun on siihen valmis… eikä se matka taitu välttämättä yhtään sen nopeammin, vaikka joku kokisikin missiokseen juuri tämän kyseisen henkilön patistelun ”ottamaan itseään niskasta kiinni”.

Sana vielä syyllisyydestä itsessään: minusta ei ole ylipäätään kauhean hedelmällistä tehdä juurta jaksain selväksi, että ihminen on ihan itse avannut suunsa, laittanut sinne ruokaa ja näin ollen ihan itse lihottanut itsensä. Paljon hedelmällisempää on mielestäni pohtia, miksi näin on toimittu, ja millaiset resurssit on toimia toisin. Ymmärrän, että joskus oman roolin hahmottaminen syyllisyyden kautta on keino nähdä itsensä aktiivisena toimijana. Kukin löytää parhaimmat keinot motivoida itseään, mutta metsään mennään silloin, jos tätä samaa syyllistämistä käytetään toisiin ihmisiin. Kukaan meistä ei tiedä, millaiset sisäiset esteet kullakin on ratkoa niitä ongelmia, jotka itselle näyttäytyisivätkin päivänselvinä ja lähes lapsellisen helppoina pikku puhdetöinä. Suhtautukaamme siis tähän kunkin omaan, henkilökohtaiseen prosessiin kärsivällisyydellä ja kunnioittavasti.

Syysmasennus

”Koska sun autoon vaihdetaan talvirenkaat?”

- Eikai nyt vielä.
”Kyllä pian pitää, ensviikolla alkaa marraskuu.”

Tällainen keskustelu käytiin tänään autossa, kun olimme palaamassa kauppareissulta. Hetkinen, vastahan oli juhannus!

Viimeiset pari viikkoa on mennyt ihan sumussa. Muutama päivä sitten aloin jo ihmetellä että mikä ihme mua vaivaa, kun tuntuu että koko ajan väsyttää, mikään ei huvita, eikä liikunta kiinnosta pätkääkään. Pyykkivuori on päässyt kasvamaan, eikä siivoaminenkaan ole innostanut normaaliin malliin. Ruoka kyllä maistuu, ja oon pari kertaa jo käännyttänyt itseni pois jääkaapilta ja sanonut itselleni, ettei sulla oikeasti voi olla TAAS nälkä. Kasvojen iho kukkii, mutta koko muu kroppa huulia myöten kuivuu.
Lisäksi tuntuu siltä, että kokoajan kiukuttaa, ahdistaa ja vituttaakin vähän. Flunssanpoikanenkin kiusaa jo vaikka kuinka monetta viikkoa.

Nukuin viimeyönä 14 tuntia. Nukkumatti vei mennessään jo kahdeksan aikoihin, ja nukuin koko yön rauhallista unetonta unta. Edes kissojen yöllinen hippaleikki ei häirinnyt mun unta. Mun nukkuminen on viimevuosina ollut ihan hyvää. Nukun joka yö, mikä ei ole millään tapaa itsestäänselvyys. Saan unta useinmiten tarpeeksi, 7-8 tuntia, joskus enemmän joskus vähemmän. Ennen kuin sain apua masennukseen, nukuin hyvin vähän, jos lainkaan. Ajatus nukkumisesta ahdisti, sillä yksinjäämisen pelko yhdistettynä unihalvauksiin oli ja on edelleen todella pelottava yhdistelmä. 

Nykyisin, kuten jo sanoin tilanne on kaikinpuolin parempi. Viimeyö oli kuitenkin niin poikkeava, että puhuin siitä ystävälleni. Tämä kertoi juuri heränneensä sohvalta ennätyspitkiltä vahinkopäiväunilta, sillä mikään ei juurikaan huvita. Ystäväni heitti sitten pöytään sanan "syysmasennus". Kelasin ajassa taaksepäin ja muistin meidän käyneen saman keskustelun noin vuosi takaperin, ja toissavuonna, ja sitä edellisenä...

Tämä Whatsapp keskustelu ystävän kanssa sai mut tajuamaan, että jokavuotinen kirous on palannut.

Joka syksy lehdet ja netti on pullollaan artikkeleita otsikoin: ”Näin torjut syysmasennuksen” tai ”10 vinkkiä syysmasennuksen selättämiseen!” Ovatko nämä vinkit koskaan OIKEASTI auttaneet ketään? Minua ei ainakaan, sillä noudatan jo valmiiksi suurinta osaa näiden artikkeleiden ”vinkeistä”. Syön terveellisesti, liikun, venyttelen, vietän aikaa ystävien kanssa, nauran, nukun tarpeeksi ja D-vitamiinin saantikin on kohdallaan. Kuitenkin syysmasennus ilmestyy joka ikinen vuosi.

Olen kuullut monilta tutuilta, sekä lukenut monia artikkeleita sekä ihmisten omia positiivisia kokemuksia kirkasvalosta. Voisiko valo olla ratkaisu syysmasennukseeni? Kirkasvalo on nimittäin ainoa kotikonsti jota en ole edes kokeillut syysmasennuksen taltuttamiseen, sillä ajatuskin kirkkaasta valosta ahdistaa. Mulla on herkät silmät joiden suojaamiseen käytän aurinkolaseja kesäisin lähes kokoajan. Kärsin myös aurinkoihottumasta, eikä siihen oikeastaan auta muu kuin auringolta suojautuminen. Tämä ei minua varsinaisesti haittaa, sillä viihdyn parhaiten pimeässä tai hämärässä, sillä pimeä tuntuu turvalliselta. 

Nytkin kun istun kirjoittamassa tätä olohuoneen sohvalla, päällä on ainoastaan himmeä pöytävalaisin huoneen toisessa nurkassa, vaikka katosta roikkuu oikein kaunis ja kirkas kattovalaisin.

Kuinka ironista, että en tykkä valoisasta mutta valon puute masentaa mua alitajuisesti?

Olen koko ikäni ollut yökyöpeli, jonka unirytmi menee sekaisin nopeasti. Maailma on mielenkiintoisempi öisin ja monesti kun muut ovat jo menneet nukkumaan, minä olen luovimmillani. Jo lapsena nukuin makeasti päivisin, mutta yöllä uni ei maistunut, vaan huusin yöt läpeensä. Lopulta mun ei annettu päivisin nukkua, jotta nukkuisin yöllä paremmin. Tällöinkin isä joutui nukuttamaan mut ajamalla autolla korttelia ympäri. Lääkärit eivät löytäneet musta mitään fyysistä vikaa, ja eräs lääkäri olikin todennut minun olevan yöeläjä.

Onko syysmasennukseni todella seurausta valon puutteesta?

Alkusyksy on mun mielestä vuoden parasta aikaa. Aurinko ei enää porota, luonto on ihanan värinen, pääsee sienestämään ja marjastamaan. Eikä mikään voita sitä kirpakkaa pakkasaamua, jolloin tarvitsee syksyn ensimmäisen kerran pipon ja lapaset kun lähtee ulos. Missä vaiheessa tämä ihana osa syksyä meni ohi? Loka- ja marraskuu jopa kuulostavat masentavilta.

Ulkoilen päivittäin ja kuljen paljon metsässä koiran kanssa. Tähän aikaan vuodesta jopa metsä näyttää masentuneelta. Lehdet ovat  jo pudonneet puista, ja muuttuneet iloisen keltaisista ruskeaksi mössöksi. Olen harvinaisen tietoinen siitä että myös sää on harmaa, ja ettei aurinko ole näyttäytynyt viikkokausiin, sillä aurinkolasini ovat jo hautautuneet käsilaukkuni pohjalle. Kun oikein tarkoin ajattelee, KAIKKI on muuttunut ruskeanharmaaksi mössöksi. Ihmiset ovat vaihtaneet ihanan väriset hulmuavat kesävaatteet tummiin talvivaatteisiin ja masentavat syysvärit ovat ilmestyneet katukuvaan sekä kauppoje rekeille.

Kuka keksi typerän säännön, jonka mukaan lämpimien vaatteiden pitää olla tummia tai neutraalin värisiä?

Käsi ylös käsi ylös, jolla on oikeasti kivan värinen talvitakki?

Mulla ei ainakaan. Mun syystakki on musta, ja talvitakki on musta-harmaa. Kun yhdistän nämä vaatteet muiden vaatteideni kanssa, saadaan kaunis yhdistelmä: musta-musta-musta.

Voiko olla, että tarvitsenkin elämääni valon sijaan väriä?

Tässä vaiheessa vanha kaverimme ironia astuu kuvaan – väri tarvitsee kaverikseen nimittäin valoa. Olen visuaalinen ihminen, joka tarvitsee ympärilleen värejä. Sisustusrakentajaksi kouluttautuneena valkoisten ja tummien huonekalujen ystävänä pyrin kuitenkin kodissani sistustamaan niin, että joka suunnassa minne silmä katsoo, on edes vähän väriä. Nämä värit eivät kuitenkaan pääse edukseen, sillä huoneissa ei ole valoa. 

Sairastan masennusta, vaikkakin lääkkeet ja terapia on lopetettu jo aikoja sitten. Koen että masennuksesta ei voi koskaan parantua, vaan se pysyy aina "piilevänä". Tätä kausimasennusta ei tule missään nimessä sekoittaa kliiniseen masennukseen, mutta tämän menneisyyden takia syksy tuo aina mukanaan pelon: entä jos tämä ei olekaan ohimenevää? Entä jos masennus jää päälle, ja palaan siihen samaan pisteeseen jossa olin yli kymmenen vuotta sitten. Entä jos joudun jälleen palaamaan terapiaan ja aloittamaan kaiken alusta. Matka tähän pisteeseen on ollut kivinen ja helvetin kivulias, joten se ei houkuttele yhtään sen enempää kuin neulojen työntäminen kynsien alle. 

Yleensä mun sysmasennus kaikkoaa lumen tultua, viimeistään joulu helpottaa oloa huomattavasti. Kaikkein parasta mun syksyssä on se, kun ihmiset alkavat ripustaa jouluvaloja. Mitä aiemmin sen parempi!

Jospa siis laittaisin valot päälle, vaihtaisin olohuoneen verhot sekä tietokoneeni taustakuvan värikkäämpiin, ja toivon että syysmasennus väistyy lumentulon myötä.

 So never mind the darkness
We still can find a way
'Cause nothin' lasts forever
Even cold November rain
-Axl Rose-

Meikkisienet vertailussa

Viimeaikojen suurin hittituote kosmetiikan saralla on ollut Beautyblender, jonka nimeen nykyään vannovat kaikki ammattimaskeeraajat, bloggarit sekä julkkikset aina Kardashianeita myöten.

Suuren suosion saavuttaneesta meikkisienestä on nykyään oma versionsa kaikilla valmistajilla aina Seppälästä Pirkkaan. Näiden pisaranmuotoisten meikkisienien viidakossa on helppo hukata itsensä ja täysin mahdoton löytää se täydellinen. Niinpä minä tartuin härkää sarvista teidän puolestanne ja tutustuin muutamaan meikkisieneen lähemmin. 

Käytin kaikkien meikkisienten pesemiseen Beautyblenderin Mini Solid cleanseria, eli meikkisienille sekä siveltimille tarkoitettua saippuaa – joka muuten on ihan paras keksintö.

Beautyblender – Original 19.70€ (Cocopanda) 
★★★★★

Tän hankkimista mä mietin pitkään. Mietin että raaskinko laittaa lähes 20€ yhteen meikkisieneen ja

että onko se todella koko rahan arvoinen? Vietin yhden lähes unettoman yön painiskellassani tämän kysymyksen äärellä ja lopulta kysyin jopa neuvoa oman elämäni oraakkelilta, eli mieheltäni. Oraakkeli oli ehdottomasti sitä mieltä, että mun pärstävärkki ansaitsee vain parasta, joten tein ratkaisevan askeleen ja tilasin.

Tärisevin käpälin avasin paketin, ja totesin heti miten ihanan pehmeä tää oli! Ihan mielettömän tuntuinen. Koska Beautyblender on parhaimmillaan kosteana, kipitin tietysti heti vessaan ja kostutin sienen. Mikäli mahdollista, sienestä tuli entistä pehmeämpi ja samettisemman tuntuinen.  Meikin levittäminen Beautyblenderillä oli todella helppoa – ohjeissa neuvotaan levittämään meikki napakoilla töpötyksillä, ei koskaan pyyhkimällä – eikä meikki liukunut iholla ollenkaan. Meikkivoide levittyi tasaisesti myös hankaliin paikkoihin, eli silmien alle sekä nenänpieliin. Huomasin myös, että Beautyblenderillä levittäessä meikkivoidetta tarvitsi paljon vähemmän kuin muilla sienillä, eli pitkässä juoksussa mahdollisesti
jopa säästää rahaa, kun puolet meikkivoiteesta ei imeydy sienen sisälle?

+ Ihanan tuntuinen, todella pehmeä sekä kuivana että kosteana
+ Ei ime itseensä puolia meikkivoiteesta
+ Meikkivoide levittyy helposti
+ Blendaaminen on helppoa
+ Puhdistuksen jälkeen ei jää meikkivoidetahroja

-Melko hintava
-Kahdella ensimmäisellä pesukerralla sienestä irtosi väriä

Meikkisieni 4.90€ (Seppälä) ★

Tämän ostin lähinnä vertailumielessä, hinta oli ostovaiheessa mielestäni ihan kohdallaan. Kuitenkin kun pääsin ensimmäistä kertaa tositoimiin petyin ihan älyttömästi. Sieni oli tosi kova, eikä kastelu auttanut asiaa yhtään – tätä ei taida olla edes tarkoitus kastella. Tämä oli vertailun sienistä ainoa, joka ei laajentunut ollenkaan kasteltaessa. Meikkiä levittäessä meikkivoide ”liukui” iholla, vaikka kuinka yritin varovasti töpötellä meikkivoidetta. Kyllä tämäkin asiansa ajoi, mutta markkinoilla on muitakin halpoja huomattavasti parempia vaihtoehtoja.
Tämä kyseinen sieni on mystisesti kadonnut mun elämästä sen jälkeen kun testausvaihe oli ohi, joten täsä ei valitettavasti ole kuvia. Tokkopa tuo iso menetys on.. :D

- Kova
- Laatuunsa nähden kallis
- Meikkivoide ei levittynyt tasaisesti
- Tylppä pää oli kömpelö

Lateksiton meikkisieni 4.95€ (Tokmanni) ★★★

Tokmannin sieni yllätti hinta-laatusuhteellaan. Sieni oli muihin verrattuna melko kookas etenkin kastelun jälkeen, ja sen muoto oli ehkä hieman kömpelö. Sienen leveä pää oli tasaisempi kuin muissa, eikä kärjessäkään ollut hurraamista, suuren koon vuoksi sekin oli valitettavan kömpelö. Tämä vaikeutti hieman meikkivoiteen levittämistä, koska sienellä oli hankala töpöttää tasaisesti. Tämä jää mulle ehdottomasti käyttöön contouring sieneksi.

+ Hinta-laatusuhde kohdallaan
+ Kasteltuna mukavan pehmoinen
+ Isojen alueiden blendaaminen oli helppoa

- Iso ja vähän kömpelö
- Melko kova
- Jää tahroja pesusta huolimatta

Piraatti Beautyblender 2€ (Wish)

★★★★

Tilasin tämän tuotteen siis Wishistä. Tuotteen tuleminen kesti kauan, siis oikeasti kauan, lähes kaksi viikkoa arvioidun toimitusajan jälkeen eli yhteensä noin 6 viikkoa. Tilausvaiheessa en todellakaan odottanut aitoa alkuperäistä Beautyblenderiä, enkä sellaista saanutkaan. Kuitenkin sieni tuli lähes alkuperäistä vastaavan pakkauksessa, josta kuitenkin näki että tuote oli piraatti. Ehkä joku, jolla ei ole aitoa vertailukohtana, saattaisi luulla että kyseessä on aito Beautyblender.
Sieni itsessään oli pehmeä ja ihan mukavan tuntuinen. Kasteltuna se laajeni sopivassa määrin, ja piti kuitenkin alkuperäisen muotonsa. Se oli pehmeä, ja meikki levittyi todella hyvin sienen hintaan nähden. Myös puhdistaminen oli helppoa, eikä sieneen jäänyt tahroja. Mä olin tästä oikeasti yllättynyt.

+ Hinta
+ Pehmeä sekä kuivana että kasteltuna
+ Meikkivoide levittyy helposti ja tasaisesti

- Imee meikkivoidetta
- Pitkä toimitusaika

---

Alkuperäinen beautyblender tulee jäämään ikuisiksi ajoiksi osaksi mun meikkirutiinia, samoin Wishin Piraattiblender. Seppälän sieni on jo hävinnyt jonnekkin, enkä varsinaisesti jää kaipaamaan sitä ollenkaan. Lopputulemana voisin sanoa, että "You get what you paid for." Ei aina pidä paikkaansa. Hinta-laatusuhteeltaan Wishin piraattiversio nimittäin voittaa tämän vertailun.

”Thank God for Red Bull and fake eyelashes.”
-Jeffree Star-

Aito nude

Aikaisemmassa meikkipostauksessani puhuin hieman nudemeikistä ja siitä, että nudemeikki ei aina ole ihan niin kevyt, kuin kuvittelisi. Tästä inspiroituneena innostuin havainnollistamaan ajatustani rehellisin kuvin! Eli seuraavissa esittelen sen, kuinka paljon tavaraa on mihinkin vaiheeseen meikkauksessa tarvittu. :) 

Tässä olen ihan naturellina, eli täysin ilman meikkiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etten olisi tehnyt tässä vaiheessa kerrassaan mitään: hoidan ihoani päivittäin useammilla eri ihonhoitotuotteella puhdistusaineista kuorintoihin ja kasvovoiteisiin, nypin kulmakarvani säännöllisesti ja värjään hiuksiani (jos kohta tässä tapauksessa edellisestä värjäyskerrasta on aika kauan aikaa). Eli vaikka tämä eittämättä on luonnollisin minä, mitä tarjolla on, sekin on tavallaan ”sliipattu versio” siitä todellisesta. Niin kuin me kaikki enemmän tai vähemmän: harva uskaltaa olla ihan rehellisen luonnollinen ja luopua kaikista pesuaineista, mitä käytämme jokapäiväisessä arjessamme.

Tässä kuvassa onkin jo hieman enemmän tavaraa: pohjustus- ja meikkivoide, silmämeikinpohjustusvoide, paletin toiseksi vaalein ruskea luomiväri, ruskea rajauskynä ja ruskea ripsiväri, sekä huulirasvaa. Jos lanseeraisin tämän kuvan meikittömänä, se voisi jopa mennä läpi!

Tässä kuvassa olen lisännyt edelliseen meikkiin poskipunaa, silmiin seuraavaksi tumminta, ruskeaa luomiväriä ja lisää rajauskynää. Huulirasvan olen vaihtanut persikanväriseen huulikiiltoon. Tämäkään ei ole vielä mikään erityisen työläs meikki, mutta tämä on jo aika kaukana siitä ”oikeasta nudesta”.

Tämä ei sitten olekaan enää mikään kevyt meikki: koko prosessi lueteltuna on siis pohjustus- ja meikkivoide, silmämeikin pohjustusvoide, peitevoide, poskipuna, viisi eri luomiväriä, silmänrajauskynä, ripsiväri, huultenrajauskynä, huulipuna ja huulikiilto sekä kulmageeli, sekä viimeistelynä vielä meikinkiinnityspuuteri. Tämä on myös yleensä se vaihe, jonka yli en meikkaamisessa mene: en käytä irtoripsiä tai -hiuksia, en ihon alle laitettavia täyteaineita, eikä minulla ole tarvetta esim. tatuoida kulmakarvoja. On hyvä tiedostaa, että netissä näkemämme meikkikuvatulva voi tosiaankin olla tästä vaiheesta vielä paljon, paljon pidemmälle viety.

Kaikki edellinen on siis tehty ainoastaan meikin voimin, emmekä ole vielä edes päässeet kuvankäsittelyn maailmaan. Edellisissä kuvissa – jotka kaikki on siis otettu järjestelmäkameralla jalustaa apuna käyttäen, eikä kännykkäkameralla – on säädetty valkotasapainoa ja terävöitetty. Seuraava kuva kuitenkin ehkä havainnoi parhaiten sitä, mitä me kaikista eniten näemme median eri lähteistä.

Tässä kuvassa ei ole siis tehty mitään muutoksia meikkiin, vaan tämä on käynyt läpi aika rajun kuvankäsittelyn, rehellisesti sanottuna kahden eri kuvankäsittelyohjelman läpi vietynä. Tämä kuva on siis kaikkien edellisten vaiheiden lisäksi käynyt pehmentävän ja sävyjä korjaavan filtterin läpi, siihen on lisätty keinotekoisesti poskipunaa, kaikki pienetkin epäpuhtaudet on poistettu, kontrasteja on korjattu lisää, ja reunoille on lisätty vinjentointi ( = reunojen tummennus). Tähän vielä lisätäkseni kuvankäsittelyohjelmassa olisi ollut mahdollisuus mm. lisätä kuvankäsittelyn avulla meikkiä, ryppyjen poistoa, kaventamista ja lukuisia eri filttereitä. Myös esimerkiksi instagram tarjoaa mukavan valikoiman eri filttereitä ja kuvankäsittelymahdollisuuksia, joilla harjaantuneet käyttäjät saavat kuvista aikalailla sitä, mitä näemme mediassa päivittäin.

Tarkoitukseni ei ole tehdä selväksi, että meikkaaminen on väärin, ja aito luonnollisuus oikein. Haluan paljastaa tämän prosessin siksi, että emme vertaisi omaa, aidosti saunanraikasta itseämme siihen kuvatulvaan, mitä meille tyrkytetään ympäri eri median lähteitä luonnollisena. Ne kuvien ihmiset eivät todennäköisesti ole kuvissa luonnollisimmillaan, ja pahimmillaan kuvassa ei edes ole aito ihminen, vaan photoshopilla muokattu kauniin ihmisen prototyyppi. Kukaan ei näytä kymmenen minuutin meikkituokion ja kännykkäselfien jälkeen siltä, miltä minä näytän tämän kuvasarjan viimeisessä kuvassa, koska kyseessä on huomattavasti suurempi työmäärä. Ja kun puhutaan kuvista, joita näemme kaikkein eniten, niissä on asialla isot rahat ja ammattilaiset laidasta laitaan. Summa summarum: se, mitä sinulle myydään ”nudena”, voi todellisuudessa olla siitä hyvin kaukana.