Sana liikunnasta

Vaikka olenkin painonpudotusprosessissani käännellyt lähestulkoon kaikki vanhat ajatukseni ylösalaisin, yksi on pysynyt: haluan pystyä juoksemaan. Ja eräs pinttynyt tarpeeni on saada juosta vielä kerran sillä punaisella yleisurheilukentällä. Mainittakoon muuten, että olen vihannut juoksua niin kauan, kuin muistan. Etenkin sitä helvetin kenttää.

Syystä tai toisesta omistan todella vähän mitään vähänkään rennompia, tai liikuntaan sopivia vaatteita. Astetta naisellisemman hupparin löysin Stadiumista! 

Ala-asteen juoksutunteja odotin joka ikinen vuosi sillä samalla, käsiä hiostavalla ja vatsaa vääntävällä pelolla. Meidän tuli juosta kyläkoulu kolme kertaa ympäri. Se tunti päättyi joka ikinen kerta samoin: jo lähtöviivalla katselin muiden lasten selkiä, kun minä itse hengästyin jo ensimmäisillä askeleilla. Kiersin viimeistä rinkiäni itkien vielä silloinkin, kun muut olivat jo kauan sitten lopettaneet ja siirtyneet siihen varsinaiseen tunnin liikuntasuoritukseen. Jälkikäteen ajateltuna oma reaktioni – hätääntynyt huohotus etääntyviä selkiä katsellessa, musertava hätäännyksen tunne ja holtiton itkukohtaus – muistutti oikeastaan pikemminkin paniikkikohtausta kuin sitä, että olisin oikeasti hengästynyt ihan ensimmäisistä askeleista lähtien.

Yläasteella olikin sitten se tonniviissatanen, jota juoksi tyttö, joka oli jo leimattu porukan ”läskiksi” ja huudettu kapteenihuudolla monen monta kertaa joukkueen viimeiseksi. Se punainen, karkea juoksukenttä edusti minulle jokavuotista piinaa ja taattua häpeää, ehkä myöhemmin myös kapinaa opettajaa, ja koko ryhmää kohtaan. En minä pelkästään juoksua vihannut, vaan koko sitä kokonaisuutta, jossa oli ihan sallittua lytätä heikoimmat oppilaat sanallisesti aivan maanrakoon, ja tulla palkituksi tästä huonosta käytöksestä vielä kiitettävin arvosanoin.

Oi niitä muistoja. Otin aikanani erään liikunnan lyhytkurssin siksi, että harrastaisin edes jotakin liikuntaa, ja oppisin ehkä pitämään siitä. Muistoksi jäi muiden oppilaiden tuskastuneet ärähdykset huonoista suorituksistani. Erään karjunnan ja "v@tuntyhmittelyn" täyteisen pesäpallopelin keskeytti opettaja. Ei kuitenkaan ojentaakseen ketään ikävästä käytöksestä, vaan minua huonosta suorituksestani. Oli muuten viimeinen liikuntakurssini koko kouluhistoriassani.

Tyystin liikuntaa vihaavaa minusta ei tullut, kiitos isäni, joka veti minut mukanaan kamppailulajien kiehtovaan maailmaan. Niiden parissa sain kokea ensimmäisen tunteeni siitä, että voin olla jossakin liikuntalajissa hyvä, jopa taitava. Olen sittemmin kokeillut melko ennakkoluulottomasti eri liikuntamuotoja, mutta mikään niistä ei ole vaatinut niin väkevää, sisäistä taistelua kuin juoksu. Harjoitellessamme ystävieni kanssa erääseen hupiluontoiseen juoksutapahtumaan jouduin tekemään sanalla sanoen aivan helvetisti töitä, että uskaltaisin ottaa ensimmäiset juoksuaskeleeni muiden läsnä ollessa. En itse asiassa tainnut juosta kuin vasta itse tapahtumassa, vaikka kaiken tämän koin ihmisten kanssa, joihin luotan ja joiden kanssa koen oloni turvalliseksi. 

Yhtä vähän omistan kenkiä, joita voisi kutsua sekä käytännöllisiksi että katu-uskottaviksi. Näillä SoWhateilla ei välttämättä ihan juoksulenkeille mennä, mutta taittuupa taival hieman korollisia saappaita mukavammin. 

Ensimmäisen kerran laihduttaessani juoksin lähes joka päivä, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä liikunnan riemun kanssa. Juoksin paisteessa ja sateessa oman tutun lenkkini, ja vaikka kuntoni kohosikin, se kaikki tuntui väkinäiseltä ja oudolla tapaa perusteettomalta. Lähes joka kerta yllätin itseni tiukkaamassa itseltäni, miksi ihmeessä minä edes teen jotakin sellaista, jota vihaan niin paljon. Ketä varten? Sellainen verenmaku suussa lenkkipolulla ravaaminen liian vähällä ravinnolla ei ainakaan lisännyt rakkautta lajiin.

Silti siellä jossakin on elänyt kaipuu juosta, kaiken sen vihan ja ahdistuksen takana. Niinpä aloittaessani tämän nykyisen prosessini juoksukengät olivat ensimmäisenä hankintalistalla. Miksi ihmeessä? Ehkä halusin kokea, miltä tuntuu nauttia vauhdin vapaudesta ilman ahdistusta, ilman sitä tunnetta, että hyperventilaatio tyhjää keuhkot katsellessani toisten etääntyviä selkiä. Ehkä, ihan vähäsen vain, halusin näyttää opettajalle, että niistä liikuntatunneista huolimatta minusta tuli varsin liikunnallinen nainen, joka jaksaa juosta sen tonniviissatasen vaikka unissaan.

Pohjimmiltaan juokseminen on kuitenkin tarkoittanut minulle sopua menneen kanssa. En ole enää se pikkutyttö, joka olisi mieluummin juossut kotiinsa kuin sitä jokavuotista kolmatta kierrosta, tai josta kapteenit kilpailivat – tai siis siitä, kumman ei tarvitse ottaa "tuota" joukkueeseensa. Olen riisunut juoksulta sen vallan, mitä sillä on ollut minuun. Nyt se palvelee vain minua: minä juoksen, jos hyvältä tuntuu. Minä voin lopettaa sen koska tahansa, koska kukaan ei ota aikaa ja kirjaa tulostani numeroin. Voin hengästyä niin paljon kuin haluan, koska ei ole ketään kuuntelemassa. Se on minun hetkeni. Toistaiseksi se saa riittää: lenkkikavereiden kanssa juokseminen yhdessä tuntuu vieläkin hieman pelottavalta ajatukselta.

Niinpä minä juoksen. Nykyään se vain tuntuu niin paljon erilaiselta kuin ennemmin. Nykyään minä nautin siitä täysin rinnoin. 

Orjapiiskuri

Hei orjapiiskuri! Kyllä, sinä juuri! 

Heräätkö aamulla ja kaivat vaa’an esiin? Punnitset itsesi ja pudistat pettyneenä päätäsi, kun painosi ei ollutkaan keikahtanut yön aikana maagisesti alaspäin? Ehkä vaa’alla on yhä se sama kammottava lukema, joka siellä irvisti jo viikkoa ja jopa kuukautta aiemmin? Skipatusta lounaasta ja niukasta kuivasta salaatista ja maustamattomasta jugurtista koostuneesta iltapalasta huolimatta vaakalukema näyttää aina vain samaa. 

Hengitä, ota ihan rauhallisesti. 

Välillä on ihan ok ottaa ihan rennosti ja muistaa että tiukan treeniohjelman ja ravinto-ohjelman väliin oikeasti mahtuu myös se korvapuusti, suklaapatukka tai kulhollinen uskollista Ben & Jerry’s jäätelöä.

Oman elämäntaparemonttini alussa kielsin itseäni asettamasta itselleni totaaleja. Syön edelleen rajatusti sokeria, valkoisia jauhoja, juon punaista maitoa ja teen suurimman osan  ruoista voihin. Päätin, etten aseta itselleni yhtään sellaista tavoitetta, treeniohjelmaa tai ruokavaliota joita en kykenisi noudattamaan vuosia ja vuosia eteenpäin mahdollisesti aina hautaan saakka. Greippidieetti, atkins, nutraaminen muut ihmedieetit eivät siis tulleet kysymykseenkään.

Mitä siis tein?
Ensimmäistä kertaa elämässäni olin järkevä. Mietin mikä elämäntavoissani oli pielessä. Ruoka maistui, liikunta ei. 

Ensinnäkin tiedostin sen, että olin skipannut aamupalan tyystin jo lähes kymmenen vuoden ajan, söin harvoin mutta paljon kerrallaan. Syömäni ruoka ei varsinaisesti ollut epäterveellistä, mitä nyt joskus tuli nälkäisenä kiskottua nopeita hiilareita ja kovia rasvoja sekä irtokarkkeja.

Aloitin liikunnan rauhallisesti, parin kilometrin lenkilä turvallisella sivukylän pururadalla, jossa harvoin on riskiä törmätä muihin. Tätä seurasivat uinti ja vesijuoksu. Myöhemmin kuvaan astuivat ryhmäliikuntatunnit, juokseminen, sekä reippaat kävelylenkit tuoreimman perheenlisäyksen, Ukin kanssa.

Paino putosi tasaisen hiljakseen pitkän aikaa, kunnes se jumittui.  En ymmärtänyt lainkaan mistä oli kyse. Aloin syyttää itseäni treenistä luistamisesta ja kourallisesta sipsejä ja lasillisesta valkoviiniä, jotka nautin perjantai-iltana rentoutuakseni. Itsesyytöksiä seurasi paha olo, joka paheni pahenemistaan. Lenkkeily ei enää kiinnostanutkaan samaan malliin, ja jääkaapin ovi kävi jo vähän turhankin tiuhaa tahtia.

Viime perjantaina sain ihan loistavan neuvon, joka jäi mun mieleeni kaikumaan.
”Anna itsellesi armoa, mieli menee edellä ja kroppa seuraa kyllä perässä.”

Yritän pitää tämän mielessä, kun vedän vielä tänä iltana tuulihousut jalkaan, heijastinliivin päälle, ja painun iltalenkille maailman komeimman siperianhuskyn kanssa.

"Do not let your mind bully your body."

Viiden minuutin letti

Päivän meikistä huolehti Maybellinen Blushed nudes. 

Juhlia on jos jonkinmoisia näin joulun aikoihin: on pikkujoulua, on itsenäisyyspäivää, on toisia pikkujouluja, sitten vielä se joulu ja uusivuosi, ja niiden väliin jäävät mahdollisuudet piipahtaa hieman viihteellä.

Pitkässä tukassa on se vika, että vaikka olisi tuhat ja yksi mahdollisuutta vääntää letti uuteen uskoon, silti vetäisee sen saman kampauksen kuin aina ennenkin. Jos siis ehtii. Minulla ei useimmiten ole ehtimisestä kiinni, jos ei lasketa sitä, että teen kymmenen eri kampauskokeilua, petyn jokaiseen, ja laitan viime hetkillä sen tutun ja turvalliseksi koetun virityksen.

Tähän kampaukseen käytettiin pompulaa, Glitterin taivuteltavaa nutturalassoa, muutamaa kukkapinniä ja jokunen kampauspinni.

Kokeilin siis, olisiko mitenkään mahdollista tehdä viiden minuutin letti jollakin muulla, kuin sillä tutuksi koetulla tavalla. Ja tällaista tuli. Laiskana naisena en laittanut hiuksiin muotoiluvaahtoa, en lakkaa, enkä mitään.

Salaisuus? Täältä pesee:

1. Kampaa hiukset, ja kietaise tukka sivuponnarille.
2. Sitten tarvitset nutturalasson. Käyttämässäni lassossa on sisällä rautalanka, joten sitä voi taivutella mieleisekseen. Eli: vedä hiukset lasson läpi, ja kieritä lasso aivan pompulan päähän asti. Asettele hiukset tasaisesti lasson ympärille, ja taivuta lasso sitten S:n muotoon. Minua ei haitannut muutama löysempi hiussuortuva: itse asiassa pidän tästä vähän rennommasta lookista.
3. Kiinnitä nuttura pinneillä, ja koristele kukilla. Tai rusetilla. Tai millä ikinä. Jos katsot tarpeelliseksi, viimeistele lakalla.

Lasso on taivuteltu kampauksessa "S:n kiemuralle", eikä ympyräksi. 

Itselläni meni aikaa 5 minuuttia. Ihan messevä paniikkikampaus siis, jos pitää saada itsensä kiireen vilkkaa edustavaksi!

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! :) 

Ei se ole niin vakavaa... eihän?

Kaulakorut Gina Tricot, korvakorut Glitter

Marraskuu tuli ja meni - ja nyt on kohta joulu!
Pari sanaa asustamisesta. Vaikka korujen suhteen olen  hyvinkin kokeileva, näin muuten asustaminen tuntuu helposti siltä, kuin koristelisi itseään joulukuuseksi (ajankohtaisuus huomioon ottaen). Minulla kyllä on hatara kokoelma kaikenlaista asusteeksi kutsuttavaa, mutta harvoin ne pääsevät käyttöön asti. Se, mikä instagramin ja pinterestin parhaimmissa kuvissa näyttää huipputyylikkäältä, tuntuukin omassa asukokonaisuudessa jotenkin falskilta. Tässäpä minä yritän apinoida kaiken maailman kimkardashianeja, vaikka kaikille parempi ratkaisu olisi turvautua turvapaitaansa ilman turhia krumeluureja. Näin säilyy katu-uskottavuus ja itsekunnioitus, eikös vain?

Huulipuna Lindex - hyvä väri, jos kohta huulilla tämä tavara tuntui hivenen liian tahmealta,
eikä pysyvyys ollut aivan niin hyvä kuin muissa huulipunissani.
Hinta ei kuitenkaan huimannut päätä, joten puna ajoi varsin hyvin asiansa illan riennoissa!

Ja juuri siksi minä varmaan näytänkin joskus lattealta ja turhan virastomaiselta, kuten totesin jo ihan blogin alkumetreillä. Asustaminen tuo tyyliin kiinnostavuutta ja persoonaa, pikantin mausteen hyvään perussafkaan. Myönnettäköön, että tässä asustamisenpelossani on myös pieni, hivenen syvällisempikin pohja: tyylikokeiluni ovat nuoruudessani tulleet nostetuksi esiin ennen kaikkea negatiivisessa valossa (myönnettäköön, että jotkut teini-iän tyylikokeilut hävettävät itseänikin näin jälkikäteen!). Naurunalaiseksi joutuminen syö rohkeutta astua mukavuusalueensa ulkopuolelle, ja erottuminen positiivisessakin mielessä tuntuu liian suurelta riskiltä joutua taas pilkattavaksi.

MOTD

Toisaalta on ikävää rajoittaa elämäänsä peläten, että joku jossakin saattaisi pilkata. Tyylin ei tarvitse olla kuolemanvakavaa, eikä kaikkien kokeilujen tarvitse päätyä aktiivikäyttöön ikuisiksi ajoiksi. Huonoja kokeiluja tulee, ja saakin tulla - ja toisaalta niiden huonojen kokeilujen välissä on helmiä, jotka tuntuvat jo heti kättelyssä omalta jutulta. Voimakkaat huulipunat ja runsaat korut ovat jo raivanneet tiensä minun tyyliini. Hattukin tuntuu edelleen varsin onnistuneelta hankinnalta tyylini tueksi, jos kohta näillä pakkasilla pipo on hattua luontaisempi vaihtoehto.

Korut Glitter ja korurasia Tiger. Korut ovat aivan ihanat, mutta ihan jokapäiväiseen käyttöön eivät painavuutensa vuoksi sovellu. Silti olen niihin aivan hullaantunut!

Siispä se, mitä minä olen tällä tyylin taipaleellani oppinut: kokeile edes! Vaikka siellä sovituskopin verhojen takana katseiden ulottumattomissa. Joskus se omimmista omin ja vankkumattoman tyylin ehdoton kulmakivi voi olla juuri se, jota et ole uskaltanut kokeilla. Ja mitä tulee niihin epäonnistuneisiin kokeiluihin - eihän se ole niin kuolemanvakavaa.

(...Eihän?)

'

Meikit testissä - Maybellinen the Blushed nudes ja varjostuskynä

Olen jo jonkin aikaa himoinnut Maybellinen The blushed nudes -meikkipalettia. Kun sopiva tarjous iskee, tämä tyttö lyö setelit kouraan!

Maybellinen The blushed nudes palette - ja olipa sopivasti tarjouksessa!

Pidän aika paljon nudemeikeistä, ja nähtävästi en ole ainut siihen nähden, kuinka paljon erilaisia nude-meikkipaletteja myydään. Äkkisilmäyksellä voinee todeta, että jotkut paletit vaikuttavat olevan jo aika kaukana nudeista, mutta tämä sisälsi sopivasti vaaleita ja luonnollisia sävyjä - ja kuka tietää, ehkä vaaleanpunaisesta sävykartastosta löytyisi hieman ruskeita sävyjä raikkaampi nudemeikki?

Sopivan säyseä meikki arkeen?

Nudeosuudeltaan tämä paletti toimii varsin hyvin: värikartasto on makuuni varsin raikas, ja vaihtoehtoja löytyy niin lämpimissä kuin kylmissä sävyissä. Väri itsessään on aika jauhoista ja hyvin levittyvää, ja joissakin väreissä on jonkin verran glitteriä mukana - ei kuitenkaan niin paljon, että lopputulos näyttäisi yliampuvalta.

Maybelline Master contour - varjostus- ja korostuskynä

 Olihan jotakin muutakin tarjouksessa, kuten Maybellinen Master contour - varjostus- ja korostuskynä. Arvoin tämän kanssa jonkin aikaa, sillä perehdyn ensimmäistä kertaa elämässäni varjostustuotteisiin. Kynää on mainostettu helppona ja kätevänä tapana lisätä kasvoille varjoja ja valokohtia, mikä vetoaa kaltaiseeni kynäilijään.

Molemmissa meikeissä on kätetty kyseistä kynää, jos kohta pyrin käyttämään tuotetta sen verran varovaisesti, että tuloksesta tulisi luonnollinen - ja tulihan siitä, sillä valokuvissa tuskin edes huomaa kyseisen tuotteen olemassaoloa! Tämä kynä tosiaan on helppokäyttöinen, ja ehkä jopa liian: tätä tuotetta on nimittäin helppo lisätä liikaa, mikä sekin tuli kokeiluissa todistettua. Tällä voi siis myös saada aikaan tunkkaisen vaikutelman, joten kannattaa olla varovainen! Parhaimmillaan tällä tuotteella saa varsin mukavaa muotoa kasvoille. Kaksipuolisuus tässä kynässä mietityttää: minulla tuppaa kulumaan tämä puikko hieman epätasapainoisesti, ja tarpeeksi teräväksi hinkattuna toinen puoli tuppaa tehdä hieman vahinkoviiruja. Vika suunnittelussa, vai kömpelössä käyttäjässään?

Nimestään huolimatta paletti tarjoaa myös mahdollisuuden tummempaan iltameikkiin!

Takaisin meikkipalettiin. Nudemeikit ovat ihania, vaan ovatko ne yöelämään hieman pliisuja? Päätin siis kokeilla, saako tällä paletilla aikaan jotakin iltaelämään enemmän sopivaa. Paletti sisältää kaksi tummaa violetin sävyä, joista toisessa on mukana hieman glitteriä. Näkökulmasta riippuen paletti taipuu kyllä iltameikkiin, jos kohta glitter ei tarjoa mitään bilehileillan tykitystä - vaan onko se haitta? Pidän itse elegantista tyylikkyydestä, ja siihen tämä paletti taipuu vallan mainiosti.

Mitä siis tykkäsin?

The bushed nudes -paletti:
+ raikkaita vaaleanpunaisen ja violetin sävyjä, joihin glitter on kiva piriste, vaan ei yliampuvaa.
+ Jos sävykartta miellyttää, tämä paletti käy sekä arkeen että juhlaan.
- Jotkut sävyt ovat makuuni ehkä turhankin samankaltaisia keskenään.
- Useampien värivaihtoehtojen paletit ovat siitä ikäviä, että aina jotkin sävyt jäävät vähemmälle huomiolle. Ehkä tämä kuitenkin pakottaa kokeilemaan useampia eri variaatioita?

Varjostus- ja korostuskynä:
+ No onhan tämä kätevä kapine! Tällä saa piirrettyä nopeasti ne ratkaisevat viivat, jotka on helppo häivyttää kasvoille.
+ Tällä saa kivan viime silauksen kasvoille - ehkä parhaimmillaan silloin, kun meikki itsessään on hillitty?
- Ei kannata innostua liikaa - tällä tuotteella saa helposti liioiteltua, ja kuulas raikkaus vaihtuukin tunkkaiseksi. Tämä riski oli etenkin, kun askartelin iltameikin parissa. Niin kuin tylsimykset tapaavat sanoa: vähemmän on enemmän.
- Puikon kaksipuolisuus. Toisaalta kätevä, toisaalta taas epätasapuolisesti kuluva. Olisiko parempi vaihtoehto ollut kuitenkin tehdä kynästä kaksipäinen, eikä puikosta kaksipuolista?

Näin kaiken kaikkiaan olen hankintoihin tyytyväinen, ja tuotteet ovat päätyneet aktiivikäyttöön.

Häkki

Viheliäisiä tunteita on monia. Yksi niistä on se, kun tuntee oman kehonsa häkiksi. Minulle se häkki on ollut useimmiten ennen kaikkea henkinen. Tiedättekö: kun ei kehtaa mennä uimahalliin tai kuntosalille; kun ei kehtaa pukeutua siihen unelmiensa vaatteeseen; kun ei kehtaa kohdata ihmisiä useiden vuosien takaa, kun oma keho ei ole enää se sama, mitä se oli joskus aiemmin.

Kaikilla on omat epämukavuusalueensa. Mutta kun se koko elämä alkaa tuntua yhdeltä epämukavuusalueelta... Pahimmillaan se häkki on jopa saanut riisuutumisen siinä parhaassa seurassa (eli yksikseen) tuntumaan kuristavalta. Tiedättekö sen tunteen, kun inhoaa itseään ja kehoaan niin paljon, että ei haluaisi olla itsensä kanssa edes samassa huoneessa...?

Olen puhunut paljon painonpudotuksestani, mutta en halua antaa ymmärtää, että painonpudotus itsessään olisi saanut minut taas viihtymään omissa nahoissani. Tietenkin laihtuminen on helpottanut elämääni monin eri tavoin: kehoni voi ja liikkuu paremmin, voin ostaa vaatteitani laajemmalta skaalalta, ja tietenkin omaa muuttuvaa kehoani on entistä mukavampaa katsella. Mutta työ tämän henkisen häkkini suhteen on ollut paljon laihtumista kokonaisvaltaisempi prosessi, joka on vaatinut ennen kaikkea elämään elämää juuri tämän kokoisena, kun olen juuri nyt. Minun on tullut astua monta kertaa omille epämukavuusalueilleni, joskus tosi pitkällekin.

Kun oikeasti: on oikeasti harvoja asioita, joita ei pysty tekemään. Okei, ei minusta tule välttämättä maailman parasta stunt-näyttelijää tai vuorikiipeilijää (...miten niin ei!?). Mutta miten niin en pysty palaamaan rakkaan harrastukseni pariin ja tapaamaan minulle rakkaita ihmisiä tämän kokoisena? Miten niin en voisi harrastaa uimista? Tämä kysymys kannattaa esittää aina silloin, kun huomaa palaavansa siihen omaan häkkiinsä. "Miten niin, muka?"

Laadin listan asioista, joita nykyään teen ilolla, mutta joiden tekeminen on vaatinut minulta todella paljon henkistä kanttia - sitä todellista häkistä murtautumista.

1. Se tämän blogin olennaisin: uskallan olla kuvattavana. Onneksi uskalsin, koska tämä on hemmetin mukavaa tointa!

2. Uskallan juosta. Minä, joka sain kouluaikoinani kokea sitä samaa, kyseenalaista liikunnan riemua kuten valitettavan moni muukin, ja jolle erityisesti juoksu on ollut aivan erityisen ahdistavaa ja pelottavaa, uskallan juosta, ja osallistua jopa juoksutapahtumiin. Manic runiin osallistuminen ystävieni kanssa oli haastava, mutta niin paljon antava prosessi!

3. Uskallan syödä. Tämä kuulostaa tosi hullulta. En minä aina ole uskaltanut syödä. Kouluaikoinani lautasellani oli usein todella vähän ruokaa, koska en kehdannut syödä muiden läsnä ollessa. Laihduttaessani edellisen kerran elämäni pyöri omituisten ruokarutiinien ja nälän parissa (jos illalla ei ollut sudennälkä, olin varma, että koko laihdutukseni oli epäonnistunut). Tuntuu joskus tosi rohkealta uskaltaa ottaa se työpaikan perjantaipulla tai tehdä ruokaisampi pasta-ateria ja luottaa siihen, että homma on silti hanskassa. Tai ehkä juuri siksi.

 Jos minulla on mitään asiaa antaa kenellekään sen kummempia elämänohjeita, yksi niistä olisi tämä:

Ethän ole itsesi häkki.

Mahtuuko, vai sopiiko?

Tämän päivän postauksen teemana on kaksi asiaa: vaatekoko ja oma, ihanan kallis tyylini!

Sunnuntain MOTD, koru saatu ilmaiseksi ja valetatuointi... tittitidii: Citymarketista!

Jälkimmäiseen todettakoon, että olen viime aikoina löytänyt yllättävän kivoja vaatteita nimenomaan pienemmistä ketjumarketeista ja muista liikkeistä, jotka eivät tyypillisesti keiku tyyliään vaalivien ykköskohteina. Tämän hetken kova kolmen kärki on Halpa-Halli, Citymarket ja kirppari, joista jälkimmäisestä olen löytänyt yllättäen mieluisimmat koruni! Aiheesta sanottakoon lyhyesti ja ytimekkäästi, että aina hyvän ja omannäköisen tyylin ei tarvitse tarkoittaa kalliimman luokan merkkituotteita, paksua lompakkoa ja isompien kaupunkien tarjontaa - mikä helpotus kaltaiselleni naiselle, jolle jo pelkkä sijainti asettaa omat rajoituksensa löytää vaatteita! (Pidän ihan karvalakkimallin shoppailusta nettitilailun sijaan. Tarvitsen oman spesiaalin hetkeni seisoa kunkin rekin edessä suu auki ja hypistellen vaatteita!)

Paita... tattatadaa: Halpa-Hallista!

Vaatekoosta: voi pojat, kuinka juuri se on kuohuttanut mieltäni siitä asti, kun ymmärsin, että joskus paita voi olla liian piukka! Varhaisin muistoni liittyy ala-asteaikojen ensimetreille. Äitini oli ostanut minulle iloisenkeltaisen, pitkän ja hihattoman poolopaidan, jossa oli paksut, pystysuuntaiset joustinneuleraidat. Visioin lukemattomia eri tyylejä, kuinka olisin voinut pukea sen. Rakastin sitä paitaa, mutta en voinut pitää sitä, koska se oli kuin makkarankuori. Nimenomaan siis se näytti mielestäni makkarankuorelta. Tai ei: minä näytin makkaralta, joka oli sullottu liian pieniin kuoriin. Ensimmäiset hetkeni, kun häpesin fyysistä kokoani.

Rannekorut Glitter, sormus... tatata tattadaa: äitini tekemä! Äidit ne osaa. <3

 Jostakin syystä sillä konkreettisella kokolapulla on ollut elämässäni se suurempi merkitys kuin sillä, näyttääkö vaate hyvältä, tai istuuko se. Joskus olen leikannut kokolapun kokonaan pois, että sen katseleminen (tai se, että joku muu näkisi sen) ei ahdistaisi. Joskus pukeuduin ehdottomasti liian tiukkoihin vaatteisiin, koska oli niin tärkeää mahtua edes jotenkin S-koon paitaan, kuin isompiin kokoihin. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu hölmöltä edes muistella aikaa, kuinka epätoivoisesti yritin mahtua tietyn tuumakoon farkkuihin, koska seuraava kokonumero tuntui liian musertavalta. Plus-osastolle siirtyminen vaati aikanaan paljon pettymyksen nieleskelyä, vaikka plus-osastot olisivat tarjonneet moninkertaisesti mukavamman sovituskokemuksen.

Nämä korvakorut päätyivät itselleni eteenpäin luovutettuina - ihanat!

Viime aikoina ihmiset ovat heränneet kritisoimaan vaatekokoja - ja hyvä niin! On jo aikakin huomata, että saman kokoinen vaate voi näissä universaaleissa kokoluokissa olla yhdessä M-koko, jossakin toisessa jopa XXL (kannattaa oikeasti joskus ottaa vaatekaappinsa vaatteita rinnakkain ja verrata kokolappuja ja mittoja keskenään. Ei ole aivan tavatonta, että poikkeavista kokoluokista huolimatta ne saattavat olla aivan samankokoiset!). Tällä hetkellä vaatekaapissani on hyvin kirjava joukko vaatteita, joista nostettakoon pari loistavaa esimerkkiä: vaatekaappini pienimmät vaatteet ovat yllättäen kokonumerossaan suurimmat! Ja ne eivät vieläkään varsinaisesti sovi minulle, vaikka olen laihtunut sen verran, etten enää ole plusosastojen vakioasiakas.

Nämä korut ylhäältä alaspäin Bijou Brigitte, kirppari ja Glitter
 - joista tämä kirpparikoru on aivan ykkössuosikkejani.

Sen kun olisin tiennyt nuorena tytönalkuna, että se vaatekokolappu niskassa ei määritä minua, eikä minun tulisi sitä kumarrella. Kuinka monilta itkuilta olisin säästynyt, jos olisin sen pikkanan S-koon, tai koon 38 linjoja nuolevan mekon sijaan olisin ottanut rehdisti suuremman koon. Ettei minun olisi tarvinnut mahtua tietyn koon vaatteeseen, vaan olisin voinut valita vaatteen, joka sopii minulle. Sellaisessa vaatteessa olisin tuntenut oloni hyväksi ja aivan passelin kokoiseksi, enkä sellaisessa, joka on ostettu jo valmiiksi sillä asenteella, että siihen sopimattomat eivät ole riittävän hyviä. Kantaapa sellaista vaatetta päivästä toiseen yllään, joka muistuttaa tätä oman mielen totuutta puristaen vyötäröltä, kiristäen hartioilta ja estäen luonnollisen istumisen.

 Hattu H&M, koru Bijou Brigitte

Prosessini aikana olen kehittynyt tässä asiassa paljon. Nykyään pystyn menemään huoletta plusosastoille etsimään mieluisia vaatteita ilman, että pelkäisin plusosastoilla näyttäytymisen tarkoittavan, että olen kertakaikkisen väärän kokoinen. Joskus plusmyymälässä, esimerkiksi Zizzissä, asioiminen on todella miellyttävä kokemus! En myöskään enää tee painonpudotuksestani kilpailua, jonka ykköstavoite on mahtua johonkin tiettyyn vaatteeseen. Teen tätä itseni vuoksi, ja puen kauniita vaatteita taipaleeni joka varrella, enkä vasta sitten, kun mahdun tiettyyn kokoon - olipa se paita sitten S tai XXL, tai tuumakoko isompi kuin kengännumeroni. Kokonumeron on tarkoitus palvella meitä - joskus hyvin, joskus huonosti - eikä meidän kokonumeroja. Eräässä joskus seuraamassani stailausohjelmassa stylisti kiteytti asian erittäin nasevasti: "Sinä et ole vääränkokoinen vaatteelle, vaan vaate on vääränkokoinen sinulle!"

On muuten aivan helvetin hyvä XL-paita!

Tämä paita on kokoa XL. En vaivautunut edes sovittamaan kokoa pienempää tarkistaakseni, "mahtuisiko se paremmin", koska tämä kyseinen paita tuntui aivan helvetin hyvältä. Ja se riittää minulle.

Sun syys!

Huumorinkipinä silmäkulmassa voisi sanoa, että jos jotakin tapahtuu, suurempi painoarvo itse tapahtuman sijaan on se, kuka on syypää. Ylipainon suhteen en kuitenkaan suhtaudu tähän teemaan yhtä humoristisesti. 

”Ihan itse sinä olet syönyt kaikki kilosi, itseäsi saat vain syyttää”. 

Tämä on eräs inhokkifraaseistani koskien ylipainoisuutta. Se klassisempi – ”Ylipaino lähtee sillä, kun syö vähemmän kuin kuluttaa” – taitaa kuitenkin kiriä hieman edelle. Kun kyseessä on jokin niin tunteita herättävä asia kuin ruoka, on omituista väittää, että ylipaino olisi ainoastaan syönnin ja kulutuksen välissä vallitsevaa epätasapainoa vailla mitään erityisempää mielentoimintaa. Lähtökohtaisesti kuitenkin suhtaudun ihmiseen tuntevana olentona, enkä mekaanisesti eri toimintoja suorittavana robottina. 

Kun keskustellaan ylipainosta, keskustellaan usein myös syistä, ja vielä mieluummin tekosyistä, jotka ovat johtaneet ylipainoon. Ja kun oikein päästään asian ytimeen, niitä oikeita syitä ei edes ole, koska jokainen looginenkin ylipainoon johtanut syy on vain tekosyy. On vaikea keksiä oikeastaan mitään syytä, jota ei rientäisi joku oman elämänsä besserwisser ampumaan alas ja kertomaan, kuinka juuri hän on onnistunut saman, ja kenties vielä pahemmin, kokeneena pysymään helposti laihana (sivuhuomautuksena kysyttäköön, onko todellakin niin, että suurienkin vaikeuksien keskellä laihuuden tavoittelun tulisi olla selviö).

Nykyisellä kokemuksellani voisin sanoa, että näiden syiden pohtiminen on ensiarvoisen tärkeää löytää omaan elämäntilanteeseen sopivia ratkaisuja. En ymmärrä, miten näiden syiden teilaaminen tekosyiksi, ongelman yliyksinkertaistaminen ja syyllisten etsiminen yhtään edesauttaisi ketään laihtumaan – paitsi toki keskittymällä laihduttamisen mekaaniseen suoritukseen, joka toki voi lyhyellä aikavälillä olla hyvin toimiva, mutta pidemmällä aikavälillä kestämätön ratkaisu. Tai oli ainakin minulle. 

Uskon, että tekosyillä on tärkeä rooli elämäntapamuutoksen prosessissa. Ne suojaavat: on oikeasti raskasta heittäytyä täysin uuteen prosessiin kenties täysin vailla uskoa, mutta sitäkin enemmän täynnä pelkoa epäonnistumisesta. Tekosyy antaa tukevan turvasataman epäonnistumisten edessä. Ja siltä satamalta kukin poistuu sitten, kun on siihen valmis… eikä se matka taitu välttämättä yhtään sen nopeammin, vaikka joku kokisikin missiokseen juuri tämän kyseisen henkilön patistelun ”ottamaan itseään niskasta kiinni”.

Sana vielä syyllisyydestä itsessään: minusta ei ole ylipäätään kauhean hedelmällistä tehdä juurta jaksain selväksi, että ihminen on ihan itse avannut suunsa, laittanut sinne ruokaa ja näin ollen ihan itse lihottanut itsensä. Paljon hedelmällisempää on mielestäni pohtia, miksi näin on toimittu, ja millaiset resurssit on toimia toisin. Ymmärrän, että joskus oman roolin hahmottaminen syyllisyyden kautta on keino nähdä itsensä aktiivisena toimijana. Kukin löytää parhaimmat keinot motivoida itseään, mutta metsään mennään silloin, jos tätä samaa syyllistämistä käytetään toisiin ihmisiin. Kukaan meistä ei tiedä, millaiset sisäiset esteet kullakin on ratkoa niitä ongelmia, jotka itselle näyttäytyisivätkin päivänselvinä ja lähes lapsellisen helppoina pikku puhdetöinä. Suhtautukaamme siis tähän kunkin omaan, henkilökohtaiseen prosessiin kärsivällisyydellä ja kunnioittavasti.

Syysmasennus

”Koska sun autoon vaihdetaan talvirenkaat?”

- Eikai nyt vielä.
”Kyllä pian pitää, ensviikolla alkaa marraskuu.”

Tällainen keskustelu käytiin tänään autossa, kun olimme palaamassa kauppareissulta. Hetkinen, vastahan oli juhannus!

Viimeiset pari viikkoa on mennyt ihan sumussa. Muutama päivä sitten aloin jo ihmetellä että mikä ihme mua vaivaa, kun tuntuu että koko ajan väsyttää, mikään ei huvita, eikä liikunta kiinnosta pätkääkään. Pyykkivuori on päässyt kasvamaan, eikä siivoaminenkaan ole innostanut normaaliin malliin. Ruoka kyllä maistuu, ja oon pari kertaa jo käännyttänyt itseni pois jääkaapilta ja sanonut itselleni, ettei sulla oikeasti voi olla TAAS nälkä. Kasvojen iho kukkii, mutta koko muu kroppa huulia myöten kuivuu.
Lisäksi tuntuu siltä, että kokoajan kiukuttaa, ahdistaa ja vituttaakin vähän. Flunssanpoikanenkin kiusaa jo vaikka kuinka monetta viikkoa.

Nukuin viimeyönä 14 tuntia. Nukkumatti vei mennessään jo kahdeksan aikoihin, ja nukuin koko yön rauhallista unetonta unta. Edes kissojen yöllinen hippaleikki ei häirinnyt mun unta. Mun nukkuminen on viimevuosina ollut ihan hyvää. Nukun joka yö, mikä ei ole millään tapaa itsestäänselvyys. Saan unta useinmiten tarpeeksi, 7-8 tuntia, joskus enemmän joskus vähemmän. Ennen kuin sain apua masennukseen, nukuin hyvin vähän, jos lainkaan. Ajatus nukkumisesta ahdisti, sillä yksinjäämisen pelko yhdistettynä unihalvauksiin oli ja on edelleen todella pelottava yhdistelmä. 

Nykyisin, kuten jo sanoin tilanne on kaikinpuolin parempi. Viimeyö oli kuitenkin niin poikkeava, että puhuin siitä ystävälleni. Tämä kertoi juuri heränneensä sohvalta ennätyspitkiltä vahinkopäiväunilta, sillä mikään ei juurikaan huvita. Ystäväni heitti sitten pöytään sanan "syysmasennus". Kelasin ajassa taaksepäin ja muistin meidän käyneen saman keskustelun noin vuosi takaperin, ja toissavuonna, ja sitä edellisenä...

Tämä Whatsapp keskustelu ystävän kanssa sai mut tajuamaan, että jokavuotinen kirous on palannut.

Joka syksy lehdet ja netti on pullollaan artikkeleita otsikoin: ”Näin torjut syysmasennuksen” tai ”10 vinkkiä syysmasennuksen selättämiseen!” Ovatko nämä vinkit koskaan OIKEASTI auttaneet ketään? Minua ei ainakaan, sillä noudatan jo valmiiksi suurinta osaa näiden artikkeleiden ”vinkeistä”. Syön terveellisesti, liikun, venyttelen, vietän aikaa ystävien kanssa, nauran, nukun tarpeeksi ja D-vitamiinin saantikin on kohdallaan. Kuitenkin syysmasennus ilmestyy joka ikinen vuosi.

Olen kuullut monilta tutuilta, sekä lukenut monia artikkeleita sekä ihmisten omia positiivisia kokemuksia kirkasvalosta. Voisiko valo olla ratkaisu syysmasennukseeni? Kirkasvalo on nimittäin ainoa kotikonsti jota en ole edes kokeillut syysmasennuksen taltuttamiseen, sillä ajatuskin kirkkaasta valosta ahdistaa. Mulla on herkät silmät joiden suojaamiseen käytän aurinkolaseja kesäisin lähes kokoajan. Kärsin myös aurinkoihottumasta, eikä siihen oikeastaan auta muu kuin auringolta suojautuminen. Tämä ei minua varsinaisesti haittaa, sillä viihdyn parhaiten pimeässä tai hämärässä, sillä pimeä tuntuu turvalliselta. 

Nytkin kun istun kirjoittamassa tätä olohuoneen sohvalla, päällä on ainoastaan himmeä pöytävalaisin huoneen toisessa nurkassa, vaikka katosta roikkuu oikein kaunis ja kirkas kattovalaisin.

Kuinka ironista, että en tykkä valoisasta mutta valon puute masentaa mua alitajuisesti?

Olen koko ikäni ollut yökyöpeli, jonka unirytmi menee sekaisin nopeasti. Maailma on mielenkiintoisempi öisin ja monesti kun muut ovat jo menneet nukkumaan, minä olen luovimmillani. Jo lapsena nukuin makeasti päivisin, mutta yöllä uni ei maistunut, vaan huusin yöt läpeensä. Lopulta mun ei annettu päivisin nukkua, jotta nukkuisin yöllä paremmin. Tällöinkin isä joutui nukuttamaan mut ajamalla autolla korttelia ympäri. Lääkärit eivät löytäneet musta mitään fyysistä vikaa, ja eräs lääkäri olikin todennut minun olevan yöeläjä.

Onko syysmasennukseni todella seurausta valon puutteesta?

Alkusyksy on mun mielestä vuoden parasta aikaa. Aurinko ei enää porota, luonto on ihanan värinen, pääsee sienestämään ja marjastamaan. Eikä mikään voita sitä kirpakkaa pakkasaamua, jolloin tarvitsee syksyn ensimmäisen kerran pipon ja lapaset kun lähtee ulos. Missä vaiheessa tämä ihana osa syksyä meni ohi? Loka- ja marraskuu jopa kuulostavat masentavilta.

Ulkoilen päivittäin ja kuljen paljon metsässä koiran kanssa. Tähän aikaan vuodesta jopa metsä näyttää masentuneelta. Lehdet ovat  jo pudonneet puista, ja muuttuneet iloisen keltaisista ruskeaksi mössöksi. Olen harvinaisen tietoinen siitä että myös sää on harmaa, ja ettei aurinko ole näyttäytynyt viikkokausiin, sillä aurinkolasini ovat jo hautautuneet käsilaukkuni pohjalle. Kun oikein tarkoin ajattelee, KAIKKI on muuttunut ruskeanharmaaksi mössöksi. Ihmiset ovat vaihtaneet ihanan väriset hulmuavat kesävaatteet tummiin talvivaatteisiin ja masentavat syysvärit ovat ilmestyneet katukuvaan sekä kauppoje rekeille.

Kuka keksi typerän säännön, jonka mukaan lämpimien vaatteiden pitää olla tummia tai neutraalin värisiä?

Käsi ylös käsi ylös, jolla on oikeasti kivan värinen talvitakki?

Mulla ei ainakaan. Mun syystakki on musta, ja talvitakki on musta-harmaa. Kun yhdistän nämä vaatteet muiden vaatteideni kanssa, saadaan kaunis yhdistelmä: musta-musta-musta.

Voiko olla, että tarvitsenkin elämääni valon sijaan väriä?

Tässä vaiheessa vanha kaverimme ironia astuu kuvaan – väri tarvitsee kaverikseen nimittäin valoa. Olen visuaalinen ihminen, joka tarvitsee ympärilleen värejä. Sisustusrakentajaksi kouluttautuneena valkoisten ja tummien huonekalujen ystävänä pyrin kuitenkin kodissani sistustamaan niin, että joka suunnassa minne silmä katsoo, on edes vähän väriä. Nämä värit eivät kuitenkaan pääse edukseen, sillä huoneissa ei ole valoa. 

Sairastan masennusta, vaikkakin lääkkeet ja terapia on lopetettu jo aikoja sitten. Koen että masennuksesta ei voi koskaan parantua, vaan se pysyy aina "piilevänä". Tätä kausimasennusta ei tule missään nimessä sekoittaa kliiniseen masennukseen, mutta tämän menneisyyden takia syksy tuo aina mukanaan pelon: entä jos tämä ei olekaan ohimenevää? Entä jos masennus jää päälle, ja palaan siihen samaan pisteeseen jossa olin yli kymmenen vuotta sitten. Entä jos joudun jälleen palaamaan terapiaan ja aloittamaan kaiken alusta. Matka tähän pisteeseen on ollut kivinen ja helvetin kivulias, joten se ei houkuttele yhtään sen enempää kuin neulojen työntäminen kynsien alle. 

Yleensä mun sysmasennus kaikkoaa lumen tultua, viimeistään joulu helpottaa oloa huomattavasti. Kaikkein parasta mun syksyssä on se, kun ihmiset alkavat ripustaa jouluvaloja. Mitä aiemmin sen parempi!

Jospa siis laittaisin valot päälle, vaihtaisin olohuoneen verhot sekä tietokoneeni taustakuvan värikkäämpiin, ja toivon että syysmasennus väistyy lumentulon myötä.

 So never mind the darkness
We still can find a way
'Cause nothin' lasts forever
Even cold November rain
-Axl Rose-