Mahtuuko, vai sopiiko?

Tämän päivän postauksen teemana on kaksi asiaa: vaatekoko ja oma, ihanan kallis tyylini!

Sunnuntain MOTD, koru saatu ilmaiseksi ja valetatuointi... tittitidii: Citymarketista!

Jälkimmäiseen todettakoon, että olen viime aikoina löytänyt yllättävän kivoja vaatteita nimenomaan pienemmistä ketjumarketeista ja muista liikkeistä, jotka eivät tyypillisesti keiku tyyliään vaalivien ykköskohteina. Tämän hetken kova kolmen kärki on Halpa-Halli, Citymarket ja kirppari, joista jälkimmäisestä olen löytänyt yllättäen mieluisimmat koruni! Aiheesta sanottakoon lyhyesti ja ytimekkäästi, että aina hyvän ja omannäköisen tyylin ei tarvitse tarkoittaa kalliimman luokan merkkituotteita, paksua lompakkoa ja isompien kaupunkien tarjontaa - mikä helpotus kaltaiselleni naiselle, jolle jo pelkkä sijainti asettaa omat rajoituksensa löytää vaatteita! (Pidän ihan karvalakkimallin shoppailusta nettitilailun sijaan. Tarvitsen oman spesiaalin hetkeni seisoa kunkin rekin edessä suu auki ja hypistellen vaatteita!)

Paita... tattatadaa: Halpa-Hallista!

Vaatekoosta: voi pojat, kuinka juuri se on kuohuttanut mieltäni siitä asti, kun ymmärsin, että joskus paita voi olla liian piukka! Varhaisin muistoni liittyy ala-asteaikojen ensimetreille. Äitini oli ostanut minulle iloisenkeltaisen, pitkän ja hihattoman poolopaidan, jossa oli paksut, pystysuuntaiset joustinneuleraidat. Visioin lukemattomia eri tyylejä, kuinka olisin voinut pukea sen. Rakastin sitä paitaa, mutta en voinut pitää sitä, koska se oli kuin makkarankuori. Nimenomaan siis se näytti mielestäni makkarankuorelta. Tai ei: minä näytin makkaralta, joka oli sullottu liian pieniin kuoriin. Ensimmäiset hetkeni, kun häpesin fyysistä kokoani.

Rannekorut Glitter, sormus... tatata tattadaa: äitini tekemä! Äidit ne osaa. <3

 Jostakin syystä sillä konkreettisella kokolapulla on ollut elämässäni se suurempi merkitys kuin sillä, näyttääkö vaate hyvältä, tai istuuko se. Joskus olen leikannut kokolapun kokonaan pois, että sen katseleminen (tai se, että joku muu näkisi sen) ei ahdistaisi. Joskus pukeuduin ehdottomasti liian tiukkoihin vaatteisiin, koska oli niin tärkeää mahtua edes jotenkin S-koon paitaan, kuin isompiin kokoihin. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu hölmöltä edes muistella aikaa, kuinka epätoivoisesti yritin mahtua tietyn tuumakoon farkkuihin, koska seuraava kokonumero tuntui liian musertavalta. Plus-osastolle siirtyminen vaati aikanaan paljon pettymyksen nieleskelyä, vaikka plus-osastot olisivat tarjonneet moninkertaisesti mukavamman sovituskokemuksen.

Nämä korvakorut päätyivät itselleni eteenpäin luovutettuina - ihanat!

Viime aikoina ihmiset ovat heränneet kritisoimaan vaatekokoja - ja hyvä niin! On jo aikakin huomata, että saman kokoinen vaate voi näissä universaaleissa kokoluokissa olla yhdessä M-koko, jossakin toisessa jopa XXL (kannattaa oikeasti joskus ottaa vaatekaappinsa vaatteita rinnakkain ja verrata kokolappuja ja mittoja keskenään. Ei ole aivan tavatonta, että poikkeavista kokoluokista huolimatta ne saattavat olla aivan samankokoiset!). Tällä hetkellä vaatekaapissani on hyvin kirjava joukko vaatteita, joista nostettakoon pari loistavaa esimerkkiä: vaatekaappini pienimmät vaatteet ovat yllättäen kokonumerossaan suurimmat! Ja ne eivät vieläkään varsinaisesti sovi minulle, vaikka olen laihtunut sen verran, etten enää ole plusosastojen vakioasiakas.

Nämä korut ylhäältä alaspäin Bijou Brigitte, kirppari ja Glitter
 - joista tämä kirpparikoru on aivan ykkössuosikkejani.

Sen kun olisin tiennyt nuorena tytönalkuna, että se vaatekokolappu niskassa ei määritä minua, eikä minun tulisi sitä kumarrella. Kuinka monilta itkuilta olisin säästynyt, jos olisin sen pikkanan S-koon, tai koon 38 linjoja nuolevan mekon sijaan olisin ottanut rehdisti suuremman koon. Ettei minun olisi tarvinnut mahtua tietyn koon vaatteeseen, vaan olisin voinut valita vaatteen, joka sopii minulle. Sellaisessa vaatteessa olisin tuntenut oloni hyväksi ja aivan passelin kokoiseksi, enkä sellaisessa, joka on ostettu jo valmiiksi sillä asenteella, että siihen sopimattomat eivät ole riittävän hyviä. Kantaapa sellaista vaatetta päivästä toiseen yllään, joka muistuttaa tätä oman mielen totuutta puristaen vyötäröltä, kiristäen hartioilta ja estäen luonnollisen istumisen.

 Hattu H&M, koru Bijou Brigitte

Prosessini aikana olen kehittynyt tässä asiassa paljon. Nykyään pystyn menemään huoletta plusosastoille etsimään mieluisia vaatteita ilman, että pelkäisin plusosastoilla näyttäytymisen tarkoittavan, että olen kertakaikkisen väärän kokoinen. Joskus plusmyymälässä, esimerkiksi Zizzissä, asioiminen on todella miellyttävä kokemus! En myöskään enää tee painonpudotuksestani kilpailua, jonka ykköstavoite on mahtua johonkin tiettyyn vaatteeseen. Teen tätä itseni vuoksi, ja puen kauniita vaatteita taipaleeni joka varrella, enkä vasta sitten, kun mahdun tiettyyn kokoon - olipa se paita sitten S tai XXL, tai tuumakoko isompi kuin kengännumeroni. Kokonumeron on tarkoitus palvella meitä - joskus hyvin, joskus huonosti - eikä meidän kokonumeroja. Eräässä joskus seuraamassani stailausohjelmassa stylisti kiteytti asian erittäin nasevasti: "Sinä et ole vääränkokoinen vaatteelle, vaan vaate on vääränkokoinen sinulle!"

On muuten aivan helvetin hyvä XL-paita!

Tämä paita on kokoa XL. En vaivautunut edes sovittamaan kokoa pienempää tarkistaakseni, "mahtuisiko se paremmin", koska tämä kyseinen paita tuntui aivan helvetin hyvältä. Ja se riittää minulle.

Sun syys!

Huumorinkipinä silmäkulmassa voisi sanoa, että jos jotakin tapahtuu, suurempi painoarvo itse tapahtuman sijaan on se, kuka on syypää. Ylipainon suhteen en kuitenkaan suhtaudu tähän teemaan yhtä humoristisesti. 

”Ihan itse sinä olet syönyt kaikki kilosi, itseäsi saat vain syyttää”. 

Tämä on eräs inhokkifraaseistani koskien ylipainoisuutta. Se klassisempi – ”Ylipaino lähtee sillä, kun syö vähemmän kuin kuluttaa” – taitaa kuitenkin kiriä hieman edelle. Kun kyseessä on jokin niin tunteita herättävä asia kuin ruoka, on omituista väittää, että ylipaino olisi ainoastaan syönnin ja kulutuksen välissä vallitsevaa epätasapainoa vailla mitään erityisempää mielentoimintaa. Lähtökohtaisesti kuitenkin suhtaudun ihmiseen tuntevana olentona, enkä mekaanisesti eri toimintoja suorittavana robottina. 

Kun keskustellaan ylipainosta, keskustellaan usein myös syistä, ja vielä mieluummin tekosyistä, jotka ovat johtaneet ylipainoon. Ja kun oikein päästään asian ytimeen, niitä oikeita syitä ei edes ole, koska jokainen looginenkin ylipainoon johtanut syy on vain tekosyy. On vaikea keksiä oikeastaan mitään syytä, jota ei rientäisi joku oman elämänsä besserwisser ampumaan alas ja kertomaan, kuinka juuri hän on onnistunut saman, ja kenties vielä pahemmin, kokeneena pysymään helposti laihana (sivuhuomautuksena kysyttäköön, onko todellakin niin, että suurienkin vaikeuksien keskellä laihuuden tavoittelun tulisi olla selviö).

Nykyisellä kokemuksellani voisin sanoa, että näiden syiden pohtiminen on ensiarvoisen tärkeää löytää omaan elämäntilanteeseen sopivia ratkaisuja. En ymmärrä, miten näiden syiden teilaaminen tekosyiksi, ongelman yliyksinkertaistaminen ja syyllisten etsiminen yhtään edesauttaisi ketään laihtumaan – paitsi toki keskittymällä laihduttamisen mekaaniseen suoritukseen, joka toki voi lyhyellä aikavälillä olla hyvin toimiva, mutta pidemmällä aikavälillä kestämätön ratkaisu. Tai oli ainakin minulle. 

Uskon, että tekosyillä on tärkeä rooli elämäntapamuutoksen prosessissa. Ne suojaavat: on oikeasti raskasta heittäytyä täysin uuteen prosessiin kenties täysin vailla uskoa, mutta sitäkin enemmän täynnä pelkoa epäonnistumisesta. Tekosyy antaa tukevan turvasataman epäonnistumisten edessä. Ja siltä satamalta kukin poistuu sitten, kun on siihen valmis… eikä se matka taitu välttämättä yhtään sen nopeammin, vaikka joku kokisikin missiokseen juuri tämän kyseisen henkilön patistelun ”ottamaan itseään niskasta kiinni”.

Sana vielä syyllisyydestä itsessään: minusta ei ole ylipäätään kauhean hedelmällistä tehdä juurta jaksain selväksi, että ihminen on ihan itse avannut suunsa, laittanut sinne ruokaa ja näin ollen ihan itse lihottanut itsensä. Paljon hedelmällisempää on mielestäni pohtia, miksi näin on toimittu, ja millaiset resurssit on toimia toisin. Ymmärrän, että joskus oman roolin hahmottaminen syyllisyyden kautta on keino nähdä itsensä aktiivisena toimijana. Kukin löytää parhaimmat keinot motivoida itseään, mutta metsään mennään silloin, jos tätä samaa syyllistämistä käytetään toisiin ihmisiin. Kukaan meistä ei tiedä, millaiset sisäiset esteet kullakin on ratkoa niitä ongelmia, jotka itselle näyttäytyisivätkin päivänselvinä ja lähes lapsellisen helppoina pikku puhdetöinä. Suhtautukaamme siis tähän kunkin omaan, henkilökohtaiseen prosessiin kärsivällisyydellä ja kunnioittavasti.

Syysmasennus

”Koska sun autoon vaihdetaan talvirenkaat?”

- Eikai nyt vielä.
”Kyllä pian pitää, ensviikolla alkaa marraskuu.”

Tällainen keskustelu käytiin tänään autossa, kun olimme palaamassa kauppareissulta. Hetkinen, vastahan oli juhannus!

Viimeiset pari viikkoa on mennyt ihan sumussa. Muutama päivä sitten aloin jo ihmetellä että mikä ihme mua vaivaa, kun tuntuu että koko ajan väsyttää, mikään ei huvita, eikä liikunta kiinnosta pätkääkään. Pyykkivuori on päässyt kasvamaan, eikä siivoaminenkaan ole innostanut normaaliin malliin. Ruoka kyllä maistuu, ja oon pari kertaa jo käännyttänyt itseni pois jääkaapilta ja sanonut itselleni, ettei sulla oikeasti voi olla TAAS nälkä. Kasvojen iho kukkii, mutta koko muu kroppa huulia myöten kuivuu.
Lisäksi tuntuu siltä, että kokoajan kiukuttaa, ahdistaa ja vituttaakin vähän. Flunssanpoikanenkin kiusaa jo vaikka kuinka monetta viikkoa.

Nukuin viimeyönä 14 tuntia. Nukkumatti vei mennessään jo kahdeksan aikoihin, ja nukuin koko yön rauhallista unetonta unta. Edes kissojen yöllinen hippaleikki ei häirinnyt mun unta. Mun nukkuminen on viimevuosina ollut ihan hyvää. Nukun joka yö, mikä ei ole millään tapaa itsestäänselvyys. Saan unta useinmiten tarpeeksi, 7-8 tuntia, joskus enemmän joskus vähemmän. Ennen kuin sain apua masennukseen, nukuin hyvin vähän, jos lainkaan. Ajatus nukkumisesta ahdisti, sillä yksinjäämisen pelko yhdistettynä unihalvauksiin oli ja on edelleen todella pelottava yhdistelmä. 

Nykyisin, kuten jo sanoin tilanne on kaikinpuolin parempi. Viimeyö oli kuitenkin niin poikkeava, että puhuin siitä ystävälleni. Tämä kertoi juuri heränneensä sohvalta ennätyspitkiltä vahinkopäiväunilta, sillä mikään ei juurikaan huvita. Ystäväni heitti sitten pöytään sanan "syysmasennus". Kelasin ajassa taaksepäin ja muistin meidän käyneen saman keskustelun noin vuosi takaperin, ja toissavuonna, ja sitä edellisenä...

Tämä Whatsapp keskustelu ystävän kanssa sai mut tajuamaan, että jokavuotinen kirous on palannut.

Joka syksy lehdet ja netti on pullollaan artikkeleita otsikoin: ”Näin torjut syysmasennuksen” tai ”10 vinkkiä syysmasennuksen selättämiseen!” Ovatko nämä vinkit koskaan OIKEASTI auttaneet ketään? Minua ei ainakaan, sillä noudatan jo valmiiksi suurinta osaa näiden artikkeleiden ”vinkeistä”. Syön terveellisesti, liikun, venyttelen, vietän aikaa ystävien kanssa, nauran, nukun tarpeeksi ja D-vitamiinin saantikin on kohdallaan. Kuitenkin syysmasennus ilmestyy joka ikinen vuosi.

Olen kuullut monilta tutuilta, sekä lukenut monia artikkeleita sekä ihmisten omia positiivisia kokemuksia kirkasvalosta. Voisiko valo olla ratkaisu syysmasennukseeni? Kirkasvalo on nimittäin ainoa kotikonsti jota en ole edes kokeillut syysmasennuksen taltuttamiseen, sillä ajatuskin kirkkaasta valosta ahdistaa. Mulla on herkät silmät joiden suojaamiseen käytän aurinkolaseja kesäisin lähes kokoajan. Kärsin myös aurinkoihottumasta, eikä siihen oikeastaan auta muu kuin auringolta suojautuminen. Tämä ei minua varsinaisesti haittaa, sillä viihdyn parhaiten pimeässä tai hämärässä, sillä pimeä tuntuu turvalliselta. 

Nytkin kun istun kirjoittamassa tätä olohuoneen sohvalla, päällä on ainoastaan himmeä pöytävalaisin huoneen toisessa nurkassa, vaikka katosta roikkuu oikein kaunis ja kirkas kattovalaisin.

Kuinka ironista, että en tykkä valoisasta mutta valon puute masentaa mua alitajuisesti?

Olen koko ikäni ollut yökyöpeli, jonka unirytmi menee sekaisin nopeasti. Maailma on mielenkiintoisempi öisin ja monesti kun muut ovat jo menneet nukkumaan, minä olen luovimmillani. Jo lapsena nukuin makeasti päivisin, mutta yöllä uni ei maistunut, vaan huusin yöt läpeensä. Lopulta mun ei annettu päivisin nukkua, jotta nukkuisin yöllä paremmin. Tällöinkin isä joutui nukuttamaan mut ajamalla autolla korttelia ympäri. Lääkärit eivät löytäneet musta mitään fyysistä vikaa, ja eräs lääkäri olikin todennut minun olevan yöeläjä.

Onko syysmasennukseni todella seurausta valon puutteesta?

Alkusyksy on mun mielestä vuoden parasta aikaa. Aurinko ei enää porota, luonto on ihanan värinen, pääsee sienestämään ja marjastamaan. Eikä mikään voita sitä kirpakkaa pakkasaamua, jolloin tarvitsee syksyn ensimmäisen kerran pipon ja lapaset kun lähtee ulos. Missä vaiheessa tämä ihana osa syksyä meni ohi? Loka- ja marraskuu jopa kuulostavat masentavilta.

Ulkoilen päivittäin ja kuljen paljon metsässä koiran kanssa. Tähän aikaan vuodesta jopa metsä näyttää masentuneelta. Lehdet ovat  jo pudonneet puista, ja muuttuneet iloisen keltaisista ruskeaksi mössöksi. Olen harvinaisen tietoinen siitä että myös sää on harmaa, ja ettei aurinko ole näyttäytynyt viikkokausiin, sillä aurinkolasini ovat jo hautautuneet käsilaukkuni pohjalle. Kun oikein tarkoin ajattelee, KAIKKI on muuttunut ruskeanharmaaksi mössöksi. Ihmiset ovat vaihtaneet ihanan väriset hulmuavat kesävaatteet tummiin talvivaatteisiin ja masentavat syysvärit ovat ilmestyneet katukuvaan sekä kauppoje rekeille.

Kuka keksi typerän säännön, jonka mukaan lämpimien vaatteiden pitää olla tummia tai neutraalin värisiä?

Käsi ylös käsi ylös, jolla on oikeasti kivan värinen talvitakki?

Mulla ei ainakaan. Mun syystakki on musta, ja talvitakki on musta-harmaa. Kun yhdistän nämä vaatteet muiden vaatteideni kanssa, saadaan kaunis yhdistelmä: musta-musta-musta.

Voiko olla, että tarvitsenkin elämääni valon sijaan väriä?

Tässä vaiheessa vanha kaverimme ironia astuu kuvaan – väri tarvitsee kaverikseen nimittäin valoa. Olen visuaalinen ihminen, joka tarvitsee ympärilleen värejä. Sisustusrakentajaksi kouluttautuneena valkoisten ja tummien huonekalujen ystävänä pyrin kuitenkin kodissani sistustamaan niin, että joka suunnassa minne silmä katsoo, on edes vähän väriä. Nämä värit eivät kuitenkaan pääse edukseen, sillä huoneissa ei ole valoa. 

Sairastan masennusta, vaikkakin lääkkeet ja terapia on lopetettu jo aikoja sitten. Koen että masennuksesta ei voi koskaan parantua, vaan se pysyy aina "piilevänä". Tätä kausimasennusta ei tule missään nimessä sekoittaa kliiniseen masennukseen, mutta tämän menneisyyden takia syksy tuo aina mukanaan pelon: entä jos tämä ei olekaan ohimenevää? Entä jos masennus jää päälle, ja palaan siihen samaan pisteeseen jossa olin yli kymmenen vuotta sitten. Entä jos joudun jälleen palaamaan terapiaan ja aloittamaan kaiken alusta. Matka tähän pisteeseen on ollut kivinen ja helvetin kivulias, joten se ei houkuttele yhtään sen enempää kuin neulojen työntäminen kynsien alle. 

Yleensä mun sysmasennus kaikkoaa lumen tultua, viimeistään joulu helpottaa oloa huomattavasti. Kaikkein parasta mun syksyssä on se, kun ihmiset alkavat ripustaa jouluvaloja. Mitä aiemmin sen parempi!

Jospa siis laittaisin valot päälle, vaihtaisin olohuoneen verhot sekä tietokoneeni taustakuvan värikkäämpiin, ja toivon että syysmasennus väistyy lumentulon myötä.

 So never mind the darkness
We still can find a way
'Cause nothin' lasts forever
Even cold November rain
-Axl Rose-

Meikkisienet vertailussa

Viimeaikojen suurin hittituote kosmetiikan saralla on ollut Beautyblender, jonka nimeen nykyään vannovat kaikki ammattimaskeeraajat, bloggarit sekä julkkikset aina Kardashianeita myöten.

Suuren suosion saavuttaneesta meikkisienestä on nykyään oma versionsa kaikilla valmistajilla aina Seppälästä Pirkkaan. Näiden pisaranmuotoisten meikkisienien viidakossa on helppo hukata itsensä ja täysin mahdoton löytää se täydellinen. Niinpä minä tartuin härkää sarvista teidän puolestanne ja tutustuin muutamaan meikkisieneen lähemmin. 

Käytin kaikkien meikkisienten pesemiseen Beautyblenderin Mini Solid cleanseria, eli meikkisienille sekä siveltimille tarkoitettua saippuaa – joka muuten on ihan paras keksintö.

Beautyblender – Original 19.70€ (Cocopanda) 
★★★★★

Tän hankkimista mä mietin pitkään. Mietin että raaskinko laittaa lähes 20€ yhteen meikkisieneen ja

että onko se todella koko rahan arvoinen? Vietin yhden lähes unettoman yön painiskellassani tämän kysymyksen äärellä ja lopulta kysyin jopa neuvoa oman elämäni oraakkelilta, eli mieheltäni. Oraakkeli oli ehdottomasti sitä mieltä, että mun pärstävärkki ansaitsee vain parasta, joten tein ratkaisevan askeleen ja tilasin.

Tärisevin käpälin avasin paketin, ja totesin heti miten ihanan pehmeä tää oli! Ihan mielettömän tuntuinen. Koska Beautyblender on parhaimmillaan kosteana, kipitin tietysti heti vessaan ja kostutin sienen. Mikäli mahdollista, sienestä tuli entistä pehmeämpi ja samettisemman tuntuinen.  Meikin levittäminen Beautyblenderillä oli todella helppoa – ohjeissa neuvotaan levittämään meikki napakoilla töpötyksillä, ei koskaan pyyhkimällä – eikä meikki liukunut iholla ollenkaan. Meikkivoide levittyi tasaisesti myös hankaliin paikkoihin, eli silmien alle sekä nenänpieliin. Huomasin myös, että Beautyblenderillä levittäessä meikkivoidetta tarvitsi paljon vähemmän kuin muilla sienillä, eli pitkässä juoksussa mahdollisesti
jopa säästää rahaa, kun puolet meikkivoiteesta ei imeydy sienen sisälle?

+ Ihanan tuntuinen, todella pehmeä sekä kuivana että kosteana
+ Ei ime itseensä puolia meikkivoiteesta
+ Meikkivoide levittyy helposti
+ Blendaaminen on helppoa
+ Puhdistuksen jälkeen ei jää meikkivoidetahroja

-Melko hintava
-Kahdella ensimmäisellä pesukerralla sienestä irtosi väriä

Meikkisieni 4.90€ (Seppälä) ★

Tämän ostin lähinnä vertailumielessä, hinta oli ostovaiheessa mielestäni ihan kohdallaan. Kuitenkin kun pääsin ensimmäistä kertaa tositoimiin petyin ihan älyttömästi. Sieni oli tosi kova, eikä kastelu auttanut asiaa yhtään – tätä ei taida olla edes tarkoitus kastella. Tämä oli vertailun sienistä ainoa, joka ei laajentunut ollenkaan kasteltaessa. Meikkiä levittäessä meikkivoide ”liukui” iholla, vaikka kuinka yritin varovasti töpötellä meikkivoidetta. Kyllä tämäkin asiansa ajoi, mutta markkinoilla on muitakin halpoja huomattavasti parempia vaihtoehtoja.
Tämä kyseinen sieni on mystisesti kadonnut mun elämästä sen jälkeen kun testausvaihe oli ohi, joten täsä ei valitettavasti ole kuvia. Tokkopa tuo iso menetys on.. :D

- Kova
- Laatuunsa nähden kallis
- Meikkivoide ei levittynyt tasaisesti
- Tylppä pää oli kömpelö

Lateksiton meikkisieni 4.95€ (Tokmanni) ★★★

Tokmannin sieni yllätti hinta-laatusuhteellaan. Sieni oli muihin verrattuna melko kookas etenkin kastelun jälkeen, ja sen muoto oli ehkä hieman kömpelö. Sienen leveä pää oli tasaisempi kuin muissa, eikä kärjessäkään ollut hurraamista, suuren koon vuoksi sekin oli valitettavan kömpelö. Tämä vaikeutti hieman meikkivoiteen levittämistä, koska sienellä oli hankala töpöttää tasaisesti. Tämä jää mulle ehdottomasti käyttöön contouring sieneksi.

+ Hinta-laatusuhde kohdallaan
+ Kasteltuna mukavan pehmoinen
+ Isojen alueiden blendaaminen oli helppoa

- Iso ja vähän kömpelö
- Melko kova
- Jää tahroja pesusta huolimatta

Piraatti Beautyblender 2€ (Wish)

★★★★

Tilasin tämän tuotteen siis Wishistä. Tuotteen tuleminen kesti kauan, siis oikeasti kauan, lähes kaksi viikkoa arvioidun toimitusajan jälkeen eli yhteensä noin 6 viikkoa. Tilausvaiheessa en todellakaan odottanut aitoa alkuperäistä Beautyblenderiä, enkä sellaista saanutkaan. Kuitenkin sieni tuli lähes alkuperäistä vastaavan pakkauksessa, josta kuitenkin näki että tuote oli piraatti. Ehkä joku, jolla ei ole aitoa vertailukohtana, saattaisi luulla että kyseessä on aito Beautyblender.
Sieni itsessään oli pehmeä ja ihan mukavan tuntuinen. Kasteltuna se laajeni sopivassa määrin, ja piti kuitenkin alkuperäisen muotonsa. Se oli pehmeä, ja meikki levittyi todella hyvin sienen hintaan nähden. Myös puhdistaminen oli helppoa, eikä sieneen jäänyt tahroja. Mä olin tästä oikeasti yllättynyt.

+ Hinta
+ Pehmeä sekä kuivana että kasteltuna
+ Meikkivoide levittyy helposti ja tasaisesti

- Imee meikkivoidetta
- Pitkä toimitusaika

---

Alkuperäinen beautyblender tulee jäämään ikuisiksi ajoiksi osaksi mun meikkirutiinia, samoin Wishin Piraattiblender. Seppälän sieni on jo hävinnyt jonnekkin, enkä varsinaisesti jää kaipaamaan sitä ollenkaan. Lopputulemana voisin sanoa, että "You get what you paid for." Ei aina pidä paikkaansa. Hinta-laatusuhteeltaan Wishin piraattiversio nimittäin voittaa tämän vertailun.

”Thank God for Red Bull and fake eyelashes.”
-Jeffree Star-

Aito nude

Aikaisemmassa meikkipostauksessani puhuin hieman nudemeikistä ja siitä, että nudemeikki ei aina ole ihan niin kevyt, kuin kuvittelisi. Tästä inspiroituneena innostuin havainnollistamaan ajatustani rehellisin kuvin! Eli seuraavissa esittelen sen, kuinka paljon tavaraa on mihinkin vaiheeseen meikkauksessa tarvittu. :) 

Tässä olen ihan naturellina, eli täysin ilman meikkiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etten olisi tehnyt tässä vaiheessa kerrassaan mitään: hoidan ihoani päivittäin useammilla eri ihonhoitotuotteella puhdistusaineista kuorintoihin ja kasvovoiteisiin, nypin kulmakarvani säännöllisesti ja värjään hiuksiani (jos kohta tässä tapauksessa edellisestä värjäyskerrasta on aika kauan aikaa). Eli vaikka tämä eittämättä on luonnollisin minä, mitä tarjolla on, sekin on tavallaan ”sliipattu versio” siitä todellisesta. Niin kuin me kaikki enemmän tai vähemmän: harva uskaltaa olla ihan rehellisen luonnollinen ja luopua kaikista pesuaineista, mitä käytämme jokapäiväisessä arjessamme.

Tässä kuvassa onkin jo hieman enemmän tavaraa: pohjustus- ja meikkivoide, silmämeikinpohjustusvoide, paletin toiseksi vaalein ruskea luomiväri, ruskea rajauskynä ja ruskea ripsiväri, sekä huulirasvaa. Jos lanseeraisin tämän kuvan meikittömänä, se voisi jopa mennä läpi!

Tässä kuvassa olen lisännyt edelliseen meikkiin poskipunaa, silmiin seuraavaksi tumminta, ruskeaa luomiväriä ja lisää rajauskynää. Huulirasvan olen vaihtanut persikanväriseen huulikiiltoon. Tämäkään ei ole vielä mikään erityisen työläs meikki, mutta tämä on jo aika kaukana siitä ”oikeasta nudesta”.

Tämä ei sitten olekaan enää mikään kevyt meikki: koko prosessi lueteltuna on siis pohjustus- ja meikkivoide, silmämeikin pohjustusvoide, peitevoide, poskipuna, viisi eri luomiväriä, silmänrajauskynä, ripsiväri, huultenrajauskynä, huulipuna ja huulikiilto sekä kulmageeli, sekä viimeistelynä vielä meikinkiinnityspuuteri. Tämä on myös yleensä se vaihe, jonka yli en meikkaamisessa mene: en käytä irtoripsiä tai -hiuksia, en ihon alle laitettavia täyteaineita, eikä minulla ole tarvetta esim. tatuoida kulmakarvoja. On hyvä tiedostaa, että netissä näkemämme meikkikuvatulva voi tosiaankin olla tästä vaiheesta vielä paljon, paljon pidemmälle viety.

Kaikki edellinen on siis tehty ainoastaan meikin voimin, emmekä ole vielä edes päässeet kuvankäsittelyn maailmaan. Edellisissä kuvissa – jotka kaikki on siis otettu järjestelmäkameralla jalustaa apuna käyttäen, eikä kännykkäkameralla – on säädetty valkotasapainoa ja terävöitetty. Seuraava kuva kuitenkin ehkä havainnoi parhaiten sitä, mitä me kaikista eniten näemme median eri lähteistä.

Tässä kuvassa ei ole siis tehty mitään muutoksia meikkiin, vaan tämä on käynyt läpi aika rajun kuvankäsittelyn, rehellisesti sanottuna kahden eri kuvankäsittelyohjelman läpi vietynä. Tämä kuva on siis kaikkien edellisten vaiheiden lisäksi käynyt pehmentävän ja sävyjä korjaavan filtterin läpi, siihen on lisätty keinotekoisesti poskipunaa, kaikki pienetkin epäpuhtaudet on poistettu, kontrasteja on korjattu lisää, ja reunoille on lisätty vinjentointi ( = reunojen tummennus). Tähän vielä lisätäkseni kuvankäsittelyohjelmassa olisi ollut mahdollisuus mm. lisätä kuvankäsittelyn avulla meikkiä, ryppyjen poistoa, kaventamista ja lukuisia eri filttereitä. Myös esimerkiksi instagram tarjoaa mukavan valikoiman eri filttereitä ja kuvankäsittelymahdollisuuksia, joilla harjaantuneet käyttäjät saavat kuvista aikalailla sitä, mitä näemme mediassa päivittäin.

Tarkoitukseni ei ole tehdä selväksi, että meikkaaminen on väärin, ja aito luonnollisuus oikein. Haluan paljastaa tämän prosessin siksi, että emme vertaisi omaa, aidosti saunanraikasta itseämme siihen kuvatulvaan, mitä meille tyrkytetään ympäri eri median lähteitä luonnollisena. Ne kuvien ihmiset eivät todennäköisesti ole kuvissa luonnollisimmillaan, ja pahimmillaan kuvassa ei edes ole aito ihminen, vaan photoshopilla muokattu kauniin ihmisen prototyyppi. Kukaan ei näytä kymmenen minuutin meikkituokion ja kännykkäselfien jälkeen siltä, miltä minä näytän tämän kuvasarjan viimeisessä kuvassa, koska kyseessä on huomattavasti suurempi työmäärä. Ja kun puhutaan kuvista, joita näemme kaikkein eniten, niissä on asialla isot rahat ja ammattilaiset laidasta laitaan. Summa summarum: se, mitä sinulle myydään ”nudena”, voi todellisuudessa olla siitä hyvin kaukana.

Kun laihdutus ei tunnu laihdutukselta

En muista koskaa olleeni painoni suhteen kovin levollinen. Joka talvi olen jännittänyt, mahtuuko edellisvuoden kausivaate ylle, vai pitääkö ostaa uusi. Ajatus lihomisesta on tuntunut vastustamattomalta voimalta: paino vain kiipeää ylös, ja jos se hujahtaa alas, sen eteen on saanut ponnistella hartiavoimin. Jos sitä hartiavoimin ponnistelun tunnetta ei ole, ei ole toivoakaan mahtua edellisen vuoden talvitakkiin.

Siinä mielessä kulunut vuosi on ollut hyvin erilainen, kuin ne monet edelliset. Ensimmäistä kertaa ikinä oloni painoni suhteen on levollinen, ja aluksi siihen oli vaikeaa tottua: siis siihen, että paino putoaa tasaisen tappavaa tahtia, vaikka en tunne erityisesti laihduttavani. Ennen jokainen nautinnolla (tai huonolla omatunnolla) syöty herkkupala, väliin jäänyt lenkki tai ylipäätään ihan perusrento olo omassa kehossa on ollut takuuvarma merkki siitä, että saan taas haudata yhden liian pieneksi jääneen vaatteen kaapin perukoille.

Kun viimeksi laihdutin, kontrollin tarve oli hirveä. Yksi suunnittelematon herkku tai vääränlaisesti koostettu ateria saattoi tarkoittaa, että koko päivä, viikko, ja laihdutusoperaatio on vaakalaudalla, jos en heti lähde päivän toiselle lenkille ja elä loppuviikkoa laihoilla keitoilla. Nyt olen laihduttanut melkein kaksi kertaa sen, mitä laihdutin tuolloin, eikä minulla ole enää sellaista samanlaista pakonomaista kontrollintarvetta. Ruokavalioni elää elämäni mukana, eikä ole koko elämäni. Yksi kyläpaikan leivos, vähän tavallista tuhdimpi päivällinen tai koko viikon väliin jääneet treenit eivät tarkoita paniikkia, vaan pieniä, jatkuvasti eläviä muutoksia oman hyvän olon mukaan. Yksi tuhdimpi ateria tarkoittaa, että myöhemmin päivällä ei tarvitse syödä enää niin ruokaisasti, koska ei ole erityisen nälkä. That's it. Voi, kuinka paljon ajatustyötä on pitänyt tehdä noinkin yksinkertaisen asian oivaltamisen eteen!

Nämä vaatteet ovat vaatekaappini "odottavien vaatteiden" kokoelmasta. Ja koko asu on tällä kertaa puhtaasti käsitöitä: pipo on minun tekemäni, mekko minun ja äidin, ja takki ystäväni äidin tekemä (arvostan suuresti käsitöitä!). Vaikka en kannatakaan motivaatiovaatteiden hankkimista, jotkut vaatteet ovat yksinkertaisesti liian ihania luovuttavaksi. Ja onneksi en luopunut näistä, koska nyt ne voi pitkästä aikaa pukea päälle. Enkä edes erityisemmin paiskinut töitä sen eteen!

(Toki jotakin minä olen tehnyt laihtuakseni: siitä enemmän täällä!)

"Läskille ei sovi pillit"

Vielä sananen pukeutumisesta.

Olen lukenut jos jonkinmoista keskustelua aiheesta "Millä tavalla voisi ylipainoinen pukeutua tilaisuuteen X". Arvaatteko vastauksen? Lähes tilanteessa kuin tilanteessa vastaus on tummat housut (mieluiten bootcut-farkut) ja tunika. Ollessani vielä plusosastojen asiakas vaatemyymälöiden kanta tuntui olevan sama, koska kaikki variaatiot näyttivät karkeasti yleistäen liikkuneen bootcut-farkkujen ja yhtä tummien tunikoiden välimaastossa.

Okei, tunika on kiva vaate, ja joskus aikoinaan olisin voinut myydä sieluni hyvistä bootcut-farkuista. Ja jos oikein kauas ajassa mennään taaksepäin, ne farkut olisivat olleet mustat leveälahkeiset housut, joissa oli reisitaskut. Mutta entäs, jos haluaisin pukeutua jotenkin toisin kuin bootcut-farkkuihin ja tunikaan?

Kaikkia seuraamiani keskusteluja yhdistää yleensä se pitkä kieltolista, mitä ylipainoinen ei saa laittaa päälleen. Pillifarkut ovat ihan ykkönen sillä no-no -listalla. Pillifarkut lihottavat, kun taas bootcut-farkut hoikistavat (minulla se illuusio ei ole koskaan toiminut). Missään nimessä ei saa olla värikkäitä tai vaaleita housuja, ainoastaan tummat - koska ne hoikistavat. Paitakaan ei mieluusti saa olla riemunkirjava, koska kaikki värikkäät kuosit näyttävät ylipainoisen päällä typerältä. Tummat värit hoikistavat!

Ehkä osin tästä syystä minun oli äärettömän vaikea löytää mitään vaatetta, joka poikkesi jotenkin tästä ylipainoisten univormun mantrasta. Mutta! Kun nyt, toki en enää pääasiallisena plusosastojen asiakkaana, vierailin kaupungin vaateliikkeissä, myymälät ovat tuntuneet heränneen kysyntään: pystyin ensimmäistä kertaa sovittamaan kasoittain eri mallisia farkkuja, joiden tuumakokojen haitari ylsi aina pienistä kokoluokista pluskokojen yläpäähän asti! Asianlaidalle erittäin iso peukku. On mukavaa, kun ei tule kokonsa vuoksi erotelluksi kastiin, jonka jäsenet haluavat ainoastaan tummia tunikoita ja bootcut-farkkuja.

En muutenkaan pidä ajatuksesta, että pukeutumisen ainoa aspekti olisi luoda illuusio laihuudesta, ja jos ei muuten, niin peittämällä kaikki, mitä peitettävissä on. Ymmärrän täysin, että kaikki vaatteet eivät yksinkertaisesti toimi kaikilla kehonmalleilla. Mutta eihän se ole pelkästään ylipainoisten ongelma! Lisäksi on hirveän rajoittavaa jättää ihana vaate sovittamatta vain siksi, että joku muu on määritellyt, että vaate ei sovi minulle siksi, että olen ylipainoinen.

Mistä sen tietää, jos vaatetta ei ikinä uskalla edes sovittaa?

Rohkeutta, naiset! Se, että kehomme on tietyn mallinen, ei tarkoita sitä, että se pitäisi peittää keinolla millä hyvänsä. Jos tykkäät riemunkirjavista housuista, runsaista asusteista, huippukorkeista korkokengistä, pilli- tai flare-farkuista, itsetehdyistä neuleista tai avonaisista kaula-aukoista, anna palaa! Tiedät sen sitten itse, sopiiko vaate ja tuntuuko se mukavalta - ja sehän on paljon tärkeämpää kuin se, pitääkö joku nettikeskustelujen anonyymi arkikriitikko vaatevalinnastasi.

Jos et usko, katsopa tämä.

Meikkileikkejä

Käsi ylös, joka tykkää meikkileikeistä!

Meikkileikit tekevät välillä hyvää itse kullekkin. On oikeasti hauskaa lätkiä meikkiä naamaan ilman aikomusta poistua kodin turvasta ihmisten ilmoille ja katsoa kuinka käy. Meikissä on se hauska juttu, että sillä saa oikeasti aika nopeasti muutettua ulkonäköä aika radikaalisti, ja yhtä nopeasti epäonnistuneen pakkelin saa huuhdeltua viemärin syvyyksiin.

Koska halloween lähestyy kovaa vauhtia, ajattelin heittäytyä ihan villiksi. Niinpä kaivoin esiin värikkäimmän meikkipalettini, sekä kuvan tämän meikin inspiraatiosta Harley Quinnista.

Mä oon sellainen tyyppi, joka pitäytyy arkimeikissä kovinkin maltillisessa ja tylsässä. Mun meikkipaletin kuluneimmat luomivärit ovat harmaat ja ruskeat – todella omaperäistä. 

Meikkipohjarutiini on pysynyt samana jo vuosia, mutta uusimpina tuttavuuksina lähiaikoina ovat tulleet uusi (oikeasti jo ikivanha) trendi contouring, jota muuten sitäkin harrastan kovinkin maltillisesti, sekä mun uusi paras kaveri BeautyBlender.

Mulla on tosi hankala iho, jonka hoitaminen on ajoittain tosi vaikeaa. Mulla kesti oikeasti VUOSIA löytää kasvojen puhdistusaine, joka sopii mun herkälle iholle ympäri vuoden. Fiksumpi ihminen olisi ehkä mennyt suoraan apteekkiin hypermarketin sijaan, mutta mä en selvästi ole sellainen ihminen. Täydellinen kasvojen puhdistusaine löytyi lopulta Vichyn Pureté Thermale –sarjasta. Kuivan ihon takia kuorin ihon kerran viikossa saunan yhteydessä, ja olen tehnyt sen jo vuosia kotitekoisella kuorintaseoksella, koska oon todennut että se on a) mukavin b) tehokkain c) halvin keino pitää kasvojen iho heleänä ja raikkaana.

Mulla on myös ollut suuria vaikeuksia löytää oikea meikkivoide. Pari vuotta sitten löysin täydellisen, ja hankin sitä kerralla ainakin kolme tai neljä tuubia. Nyt viimeinen tuubi alkaa olla lopussa ja kun lähdin etsimään samaista tuotetta, huomasin ettei sitä ole enää olemassa! Mulla on nyt siis lähitulevaisuudessa edessä uuden meikkivoiteen metsästys, joka ei rehellisesti sanoen huvita mua yhtään. 

Kuten aiemmin mainitsin, mulla on tosi hankala iho. Se on kuiva, herkkä ja helposti punoittava. Etenkin talvisin joudun rasvaamaan koko kropan kahdesti päivässä joko kookosöljyllä tai arganöljyllä pelkästään estääkseni sitä kiristämästä ja kutisemasta. Joskus mun kasvojen ihoa kuitenkin huvittaa olla erityisen öljyinen. Mitä ihmettä??

Prinsessaleikit tekevät meille aikuisillekkin välillä ihan hyvää. 

"Normal is a setting on the dryer. People like us, we don't get normal!"
-Harley Quinn-