MOTD: ruoste

Otin projektikseni kuvata aina joutessani meikin mukavuusalueeni ulkopuolelta.
Syy nro 1: olen ostellut viime aikoina valehtelematta järkyttävän paljon meikkejä, joita on pakko päästä testaamaan!
Syy nro 2: vaihtelu virkistää ja uuden opettelu on nastaa.

Näin muuten olen instatiliäni tutkiskellessani pohtinut, että kysinen sivu on täynnä pelkkiä selfieitä. Pitäisikö... hävetä?

Laihtuminen ja muuttunut keho on ilman muuta vaikuttanut siihen, että peilailen itseäni paljon enemmän, ja harrastan verrattain enemmän erilaisia omakuvaprojekteja. Samalla olen myös tullut entistä kokeilunhaluisemmaksi niin meikkien kuin vaatteidenkin suhteen. Suomeksi sanottuna: olen jatkuvasti peilin edessä, vapaa-ajastani kuluu iso osa oman naaman tuijotteluun kameran näytöltä, ja tuhlaan ihan liikaa aikaa meikkiosastolla. Itseni etsimistä, perhaps?

Voisi sanoa, että koko paketti tuntuu tällä hetkellä itselleni jossakin määrin jopa vieraalta. On outoa nähdä aiemmin syvästi vihaamansa piirteet positiivisessa valossa, esimerkkinä mainittakoon vaikkapa kulmakarvani mallia YKK ja otsani, jota paljastan erittäin harvoin tällä tavoin. Puolisentoista vuotta sitten en myöskään omistanut lainkaan sporttisia vaatteita.

Painonpudotusprosessini - josta oman itsetunnon kehityksellä on merkittävä roolinsa - on nyt kestänyt kokonaisuudessaan puolisentoista vuotta. Koen muuttuneeni tänä aikana hurjan paljon, mutta pikemminkin mieleltäni kuin varsinaisesti keholtani (vaikka moni sanookin, että kahdenkymmenen kilon pudotukseni on hurja saavutus). Olen nykyään itseni suhteen paljon levollisempi, luotan itseeni enemmän, ja luotan enemmän tulevaisuuteen.

En oikeastaan kuvaa näillä selfieillä niinkään ulkoista muutosta, vaan tutustun ihmiseen, jonka olemassaolosta en tiennyt. Ja tällä hetkellä se ihminen tuntuu hyvinkin tutustumisen arvoiselta.

Meikin olennaisimmat: ruosteenvärinen luomiväripaletti ja poskipuna Nyx, mattahuulipuna Oriflame 

Olkoon tämä siis aloitus pienelle tyylinhakumatkalleni. :) 

Omakuva paidalla

Tämän paidan sain lahjana, vaan valitettavasti aikanaan liian pienenä. Onneksi tämä kuului suppeaan "motivaatiovaatteideni" kokoelmaan, joten nyt sitä voi pitää mielin määrin!

Pukeutumisen suhteen olen ollut aina melkoisen kokeilunhaluinen, joskus (useimmiten...?) myös itse tyylikkyyden kustannuksella. Ehkä mieleenpainuvin kokeiluni on ollut pukeutua kokonaan vaaleanpunaiseen, siis koruja ja kenkiä myöten. Kotopeilissä kokonaisuus näytti ihanalta. Hieman hämmästelin, kun kaupungilla eräs mies ei ollut päästä liukuportaissakaan eteenpäin, kun hän kääntyi useammankin kerran tuijottamaan.

Ja vasta sitten tajusin.
Että minulla, jumalavita, on yllä pelkästään vaaleanpunaista.

Olen ollut suurimman osan elämästäni kokoluokkaa, jossa vaatteita löytyy suhteellisen helposti. Ristiriitaista siihen nähden, että koko tuon ajan olen elänyt jarru päällä ja luottanut vakaasti siihen, että minun kokoiselleni ei kerta kaikkiaan löydy vaatteita. Ja miten olisi voinutkaan löytyä, kun oman, todellisen kokoni sijaan oli pakko mahtua siihen kokoa pienempään? Minulla on vieläkin kätköissäni vaatteita, jotka olen ostanut liian pieninä, ja jotka eivät ole koskaan todellisuudessa sopineet ylleni.

Ollessani painavimmillani esteeksi muodostui toki myös se, että tarjontaa oli suppeammin, mikä väistämättä vaikutti siihen, että tyylini "virastomaistui". Mutta myönnettäköön: ei ongelma ollut ainoastaan plusvaateosastojen tarjonnassa. Olisin halunnut olla 100 % jotakin muuta, kuin mitä olin. Vaikka tarjolla olisi ollut kuinka täydellisiä vaatteita hyvänsä, olisin silti ollut omien, hienojen visioideni irvikuva. Toisaalta tätä tosiasiaa ei olisi muuttanut edes laihtuminen: olin toiminut täysin samoin riippumatta siitä, olinko hieman yli normaalipainon rajan, vai vaikeasti ylipainoinen.

Niinpä tämä nykyinen olotilani on vähän kaikella tavalla "a fresh new start". Minun on helppo löytää vaatteita, kun kokolappu ei enää määritä sitä, miten suhtaudun itseeni (jos kohta vielä on opettelua oman kokonsa määrittelyn suhteen: laihtuneena usein hakeutuu sovittamaan niitä "vanhan koon" vaatteita, vaikka painoa olisi pudonnut kuinka paljon!). Tyylini on myös rentoutunut hirveästi: kun ensimmäisen kerran laihdutin, ostin aivan kertakaikkisen hienoja vaatteita käytännöllisyydestä piittaamatta, ja usein myös ylipukeuduin. Nyt olen huomannut ostavani enemmän arkivaatteita, jotka tukevat muita vaatehankintojani. Nyt, kun tarjontaa on, ja voisin pukeutua kaikilla haluamillani tyyleillä, sillä ei enää olekaan niin hirveästi merkitystä. Tylsää? Ei, vaan vapauttavaa.

Ehkä minä yritän sanoa, että on virkistävän outoa viihtyä omissa nahoissaan. Vaikka en ole ensimmäistä kertaa tämän kokoinen, olen ensimmäistä kertaa tämän kokoisena tyytyväinen itseeni.

Ja... c'moon, tää paita on ihan kunkku! <3

Sana liikunnasta

Vaikka olenkin painonpudotusprosessissani käännellyt lähestulkoon kaikki vanhat ajatukseni ylösalaisin, yksi on pysynyt: haluan pystyä juoksemaan. Ja eräs pinttynyt tarpeeni on saada juosta vielä kerran sillä punaisella yleisurheilukentällä. Mainittakoon muuten, että olen vihannut juoksua niin kauan, kuin muistan. Etenkin sitä helvetin kenttää.

Syystä tai toisesta omistan todella vähän mitään vähänkään rennompia, tai liikuntaan sopivia vaatteita. Astetta naisellisemman hupparin löysin Stadiumista! 

Ala-asteen juoksutunteja odotin joka ikinen vuosi sillä samalla, käsiä hiostavalla ja vatsaa vääntävällä pelolla. Meidän tuli juosta kyläkoulu kolme kertaa ympäri. Se tunti päättyi joka ikinen kerta samoin: jo lähtöviivalla katselin muiden lasten selkiä, kun minä itse hengästyin jo ensimmäisillä askeleilla. Kiersin viimeistä rinkiäni itkien vielä silloinkin, kun muut olivat jo kauan sitten lopettaneet ja siirtyneet siihen varsinaiseen tunnin liikuntasuoritukseen. Jälkikäteen ajateltuna oma reaktioni – hätääntynyt huohotus etääntyviä selkiä katsellessa, musertava hätäännyksen tunne ja holtiton itkukohtaus – muistutti oikeastaan pikemminkin paniikkikohtausta kuin sitä, että olisin oikeasti hengästynyt ihan ensimmäisistä askeleista lähtien.

Yläasteella olikin sitten se tonniviissatanen, jota juoksi tyttö, joka oli jo leimattu porukan ”läskiksi” ja huudettu kapteenihuudolla monen monta kertaa joukkueen viimeiseksi. Se punainen, karkea juoksukenttä edusti minulle jokavuotista piinaa ja taattua häpeää, ehkä myöhemmin myös kapinaa opettajaa, ja koko ryhmää kohtaan. En minä pelkästään juoksua vihannut, vaan koko sitä kokonaisuutta, jossa oli ihan sallittua lytätä heikoimmat oppilaat sanallisesti aivan maanrakoon, ja tulla palkituksi tästä huonosta käytöksestä vielä kiitettävin arvosanoin.

Oi niitä muistoja. Otin aikanani erään liikunnan lyhytkurssin siksi, että harrastaisin edes jotakin liikuntaa, ja oppisin ehkä pitämään siitä. Muistoksi jäi muiden oppilaiden tuskastuneet ärähdykset huonoista suorituksistani. Erään karjunnan ja "v@tuntyhmittelyn" täyteisen pesäpallopelin keskeytti opettaja. Ei kuitenkaan ojentaakseen ketään ikävästä käytöksestä, vaan minua huonosta suorituksestani. Oli muuten viimeinen liikuntakurssini koko kouluhistoriassani.

Tyystin liikuntaa vihaavaa minusta ei tullut, kiitos isäni, joka veti minut mukanaan kamppailulajien kiehtovaan maailmaan. Niiden parissa sain kokea ensimmäisen tunteeni siitä, että voin olla jossakin liikuntalajissa hyvä, jopa taitava. Olen sittemmin kokeillut melko ennakkoluulottomasti eri liikuntamuotoja, mutta mikään niistä ei ole vaatinut niin väkevää, sisäistä taistelua kuin juoksu. Harjoitellessamme ystävieni kanssa erääseen hupiluontoiseen juoksutapahtumaan jouduin tekemään sanalla sanoen aivan helvetisti töitä, että uskaltaisin ottaa ensimmäiset juoksuaskeleeni muiden läsnä ollessa. En itse asiassa tainnut juosta kuin vasta itse tapahtumassa, vaikka kaiken tämän koin ihmisten kanssa, joihin luotan ja joiden kanssa koen oloni turvalliseksi. 

Yhtä vähän omistan kenkiä, joita voisi kutsua sekä käytännöllisiksi että katu-uskottaviksi. Näillä SoWhateilla ei välttämättä ihan juoksulenkeille mennä, mutta taittuupa taival hieman korollisia saappaita mukavammin. 

Ensimmäisen kerran laihduttaessani juoksin lähes joka päivä, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä liikunnan riemun kanssa. Juoksin paisteessa ja sateessa oman tutun lenkkini, ja vaikka kuntoni kohosikin, se kaikki tuntui väkinäiseltä ja oudolla tapaa perusteettomalta. Lähes joka kerta yllätin itseni tiukkaamassa itseltäni, miksi ihmeessä minä edes teen jotakin sellaista, jota vihaan niin paljon. Ketä varten? Sellainen verenmaku suussa lenkkipolulla ravaaminen liian vähällä ravinnolla ei ainakaan lisännyt rakkautta lajiin.

Silti siellä jossakin on elänyt kaipuu juosta, kaiken sen vihan ja ahdistuksen takana. Niinpä aloittaessani tämän nykyisen prosessini juoksukengät olivat ensimmäisenä hankintalistalla. Miksi ihmeessä? Ehkä halusin kokea, miltä tuntuu nauttia vauhdin vapaudesta ilman ahdistusta, ilman sitä tunnetta, että hyperventilaatio tyhjää keuhkot katsellessani toisten etääntyviä selkiä. Ehkä, ihan vähäsen vain, halusin näyttää opettajalle, että niistä liikuntatunneista huolimatta minusta tuli varsin liikunnallinen nainen, joka jaksaa juosta sen tonniviissatasen vaikka unissaan.

Pohjimmiltaan juokseminen on kuitenkin tarkoittanut minulle sopua menneen kanssa. En ole enää se pikkutyttö, joka olisi mieluummin juossut kotiinsa kuin sitä jokavuotista kolmatta kierrosta, tai josta kapteenit kilpailivat – tai siis siitä, kumman ei tarvitse ottaa "tuota" joukkueeseensa. Olen riisunut juoksulta sen vallan, mitä sillä on ollut minuun. Nyt se palvelee vain minua: minä juoksen, jos hyvältä tuntuu. Minä voin lopettaa sen koska tahansa, koska kukaan ei ota aikaa ja kirjaa tulostani numeroin. Voin hengästyä niin paljon kuin haluan, koska ei ole ketään kuuntelemassa. Se on minun hetkeni. Toistaiseksi se saa riittää: lenkkikavereiden kanssa juokseminen yhdessä tuntuu vieläkin hieman pelottavalta ajatukselta.

Niinpä minä juoksen. Nykyään se vain tuntuu niin paljon erilaiselta kuin ennemmin. Nykyään minä nautin siitä täysin rinnoin. 

Orjapiiskuri

Hei orjapiiskuri! Kyllä, sinä juuri! 

Heräätkö aamulla ja kaivat vaa’an esiin? Punnitset itsesi ja pudistat pettyneenä päätäsi, kun painosi ei ollutkaan keikahtanut yön aikana maagisesti alaspäin? Ehkä vaa’alla on yhä se sama kammottava lukema, joka siellä irvisti jo viikkoa ja jopa kuukautta aiemmin? Skipatusta lounaasta ja niukasta kuivasta salaatista ja maustamattomasta jugurtista koostuneesta iltapalasta huolimatta vaakalukema näyttää aina vain samaa. 

Hengitä, ota ihan rauhallisesti. 

Välillä on ihan ok ottaa ihan rennosti ja muistaa että tiukan treeniohjelman ja ravinto-ohjelman väliin oikeasti mahtuu myös se korvapuusti, suklaapatukka tai kulhollinen uskollista Ben & Jerry’s jäätelöä.

Oman elämäntaparemonttini alussa kielsin itseäni asettamasta itselleni totaaleja. Syön edelleen rajatusti sokeria, valkoisia jauhoja, juon punaista maitoa ja teen suurimman osan  ruoista voihin. Päätin, etten aseta itselleni yhtään sellaista tavoitetta, treeniohjelmaa tai ruokavaliota joita en kykenisi noudattamaan vuosia ja vuosia eteenpäin mahdollisesti aina hautaan saakka. Greippidieetti, atkins, nutraaminen muut ihmedieetit eivät siis tulleet kysymykseenkään.

Mitä siis tein?
Ensimmäistä kertaa elämässäni olin järkevä. Mietin mikä elämäntavoissani oli pielessä. Ruoka maistui, liikunta ei. 

Ensinnäkin tiedostin sen, että olin skipannut aamupalan tyystin jo lähes kymmenen vuoden ajan, söin harvoin mutta paljon kerrallaan. Syömäni ruoka ei varsinaisesti ollut epäterveellistä, mitä nyt joskus tuli nälkäisenä kiskottua nopeita hiilareita ja kovia rasvoja sekä irtokarkkeja.

Aloitin liikunnan rauhallisesti, parin kilometrin lenkilä turvallisella sivukylän pururadalla, jossa harvoin on riskiä törmätä muihin. Tätä seurasivat uinti ja vesijuoksu. Myöhemmin kuvaan astuivat ryhmäliikuntatunnit, juokseminen, sekä reippaat kävelylenkit tuoreimman perheenlisäyksen, Ukin kanssa.

Paino putosi tasaisen hiljakseen pitkän aikaa, kunnes se jumittui.  En ymmärtänyt lainkaan mistä oli kyse. Aloin syyttää itseäni treenistä luistamisesta ja kourallisesta sipsejä ja lasillisesta valkoviiniä, jotka nautin perjantai-iltana rentoutuakseni. Itsesyytöksiä seurasi paha olo, joka paheni pahenemistaan. Lenkkeily ei enää kiinnostanutkaan samaan malliin, ja jääkaapin ovi kävi jo vähän turhankin tiuhaa tahtia.

Viime perjantaina sain ihan loistavan neuvon, joka jäi mun mieleeni kaikumaan.
”Anna itsellesi armoa, mieli menee edellä ja kroppa seuraa kyllä perässä.”

Yritän pitää tämän mielessä, kun vedän vielä tänä iltana tuulihousut jalkaan, heijastinliivin päälle, ja painun iltalenkille maailman komeimman siperianhuskyn kanssa.

"Do not let your mind bully your body."

Häkki

Viheliäisiä tunteita on monia. Yksi niistä on se, kun tuntee oman kehonsa häkiksi. Minulle se häkki on ollut useimmiten ennen kaikkea henkinen. Tiedättekö: kun ei kehtaa mennä uimahalliin tai kuntosalille; kun ei kehtaa pukeutua siihen unelmiensa vaatteeseen; kun ei kehtaa kohdata ihmisiä useiden vuosien takaa, kun oma keho ei ole enää se sama, mitä se oli joskus aiemmin.

Kaikilla on omat epämukavuusalueensa. Mutta kun se koko elämä alkaa tuntua yhdeltä epämukavuusalueelta... Pahimmillaan se häkki on jopa saanut riisuutumisen siinä parhaassa seurassa (eli yksikseen) tuntumaan kuristavalta. Tiedättekö sen tunteen, kun inhoaa itseään ja kehoaan niin paljon, että ei haluaisi olla itsensä kanssa edes samassa huoneessa...?

Olen puhunut paljon painonpudotuksestani, mutta en halua antaa ymmärtää, että painonpudotus itsessään olisi saanut minut taas viihtymään omissa nahoissani. Tietenkin laihtuminen on helpottanut elämääni monin eri tavoin: kehoni voi ja liikkuu paremmin, voin ostaa vaatteitani laajemmalta skaalalta, ja tietenkin omaa muuttuvaa kehoani on entistä mukavampaa katsella. Mutta työ tämän henkisen häkkini suhteen on ollut paljon laihtumista kokonaisvaltaisempi prosessi, joka on vaatinut ennen kaikkea elämään elämää juuri tämän kokoisena, kun olen juuri nyt. Minun on tullut astua monta kertaa omille epämukavuusalueilleni, joskus tosi pitkällekin.

Kun oikeasti: on oikeasti harvoja asioita, joita ei pysty tekemään. Okei, ei minusta tule välttämättä maailman parasta stunt-näyttelijää tai vuorikiipeilijää (...miten niin ei!?). Mutta miten niin en pysty palaamaan rakkaan harrastukseni pariin ja tapaamaan minulle rakkaita ihmisiä tämän kokoisena? Miten niin en voisi harrastaa uimista? Tämä kysymys kannattaa esittää aina silloin, kun huomaa palaavansa siihen omaan häkkiinsä. "Miten niin, muka?"

Laadin listan asioista, joita nykyään teen ilolla, mutta joiden tekeminen on vaatinut minulta todella paljon henkistä kanttia - sitä todellista häkistä murtautumista.

1. Se tämän blogin olennaisin: uskallan olla kuvattavana. Onneksi uskalsin, koska tämä on hemmetin mukavaa tointa!

2. Uskallan juosta. Minä, joka sain kouluaikoinani kokea sitä samaa, kyseenalaista liikunnan riemua kuten valitettavan moni muukin, ja jolle erityisesti juoksu on ollut aivan erityisen ahdistavaa ja pelottavaa, uskallan juosta, ja osallistua jopa juoksutapahtumiin. Manic runiin osallistuminen ystävieni kanssa oli haastava, mutta niin paljon antava prosessi!

3. Uskallan syödä. Tämä kuulostaa tosi hullulta. En minä aina ole uskaltanut syödä. Kouluaikoinani lautasellani oli usein todella vähän ruokaa, koska en kehdannut syödä muiden läsnä ollessa. Laihduttaessani edellisen kerran elämäni pyöri omituisten ruokarutiinien ja nälän parissa (jos illalla ei ollut sudennälkä, olin varma, että koko laihdutukseni oli epäonnistunut). Tuntuu joskus tosi rohkealta uskaltaa ottaa se työpaikan perjantaipulla tai tehdä ruokaisampi pasta-ateria ja luottaa siihen, että homma on silti hanskassa. Tai ehkä juuri siksi.

 Jos minulla on mitään asiaa antaa kenellekään sen kummempia elämänohjeita, yksi niistä olisi tämä:

Ethän ole itsesi häkki.

Syysmasennus

”Koska sun autoon vaihdetaan talvirenkaat?”

- Eikai nyt vielä.
”Kyllä pian pitää, ensviikolla alkaa marraskuu.”

Tällainen keskustelu käytiin tänään autossa, kun olimme palaamassa kauppareissulta. Hetkinen, vastahan oli juhannus!

Viimeiset pari viikkoa on mennyt ihan sumussa. Muutama päivä sitten aloin jo ihmetellä että mikä ihme mua vaivaa, kun tuntuu että koko ajan väsyttää, mikään ei huvita, eikä liikunta kiinnosta pätkääkään. Pyykkivuori on päässyt kasvamaan, eikä siivoaminenkaan ole innostanut normaaliin malliin. Ruoka kyllä maistuu, ja oon pari kertaa jo käännyttänyt itseni pois jääkaapilta ja sanonut itselleni, ettei sulla oikeasti voi olla TAAS nälkä. Kasvojen iho kukkii, mutta koko muu kroppa huulia myöten kuivuu.
Lisäksi tuntuu siltä, että kokoajan kiukuttaa, ahdistaa ja vituttaakin vähän. Flunssanpoikanenkin kiusaa jo vaikka kuinka monetta viikkoa.

Nukuin viimeyönä 14 tuntia. Nukkumatti vei mennessään jo kahdeksan aikoihin, ja nukuin koko yön rauhallista unetonta unta. Edes kissojen yöllinen hippaleikki ei häirinnyt mun unta. Mun nukkuminen on viimevuosina ollut ihan hyvää. Nukun joka yö, mikä ei ole millään tapaa itsestäänselvyys. Saan unta useinmiten tarpeeksi, 7-8 tuntia, joskus enemmän joskus vähemmän. Ennen kuin sain apua masennukseen, nukuin hyvin vähän, jos lainkaan. Ajatus nukkumisesta ahdisti, sillä yksinjäämisen pelko yhdistettynä unihalvauksiin oli ja on edelleen todella pelottava yhdistelmä. 

Nykyisin, kuten jo sanoin tilanne on kaikinpuolin parempi. Viimeyö oli kuitenkin niin poikkeava, että puhuin siitä ystävälleni. Tämä kertoi juuri heränneensä sohvalta ennätyspitkiltä vahinkopäiväunilta, sillä mikään ei juurikaan huvita. Ystäväni heitti sitten pöytään sanan "syysmasennus". Kelasin ajassa taaksepäin ja muistin meidän käyneen saman keskustelun noin vuosi takaperin, ja toissavuonna, ja sitä edellisenä...

Tämä Whatsapp keskustelu ystävän kanssa sai mut tajuamaan, että jokavuotinen kirous on palannut.

Joka syksy lehdet ja netti on pullollaan artikkeleita otsikoin: ”Näin torjut syysmasennuksen” tai ”10 vinkkiä syysmasennuksen selättämiseen!” Ovatko nämä vinkit koskaan OIKEASTI auttaneet ketään? Minua ei ainakaan, sillä noudatan jo valmiiksi suurinta osaa näiden artikkeleiden ”vinkeistä”. Syön terveellisesti, liikun, venyttelen, vietän aikaa ystävien kanssa, nauran, nukun tarpeeksi ja D-vitamiinin saantikin on kohdallaan. Kuitenkin syysmasennus ilmestyy joka ikinen vuosi.

Olen kuullut monilta tutuilta, sekä lukenut monia artikkeleita sekä ihmisten omia positiivisia kokemuksia kirkasvalosta. Voisiko valo olla ratkaisu syysmasennukseeni? Kirkasvalo on nimittäin ainoa kotikonsti jota en ole edes kokeillut syysmasennuksen taltuttamiseen, sillä ajatuskin kirkkaasta valosta ahdistaa. Mulla on herkät silmät joiden suojaamiseen käytän aurinkolaseja kesäisin lähes kokoajan. Kärsin myös aurinkoihottumasta, eikä siihen oikeastaan auta muu kuin auringolta suojautuminen. Tämä ei minua varsinaisesti haittaa, sillä viihdyn parhaiten pimeässä tai hämärässä, sillä pimeä tuntuu turvalliselta. 

Nytkin kun istun kirjoittamassa tätä olohuoneen sohvalla, päällä on ainoastaan himmeä pöytävalaisin huoneen toisessa nurkassa, vaikka katosta roikkuu oikein kaunis ja kirkas kattovalaisin.

Kuinka ironista, että en tykkä valoisasta mutta valon puute masentaa mua alitajuisesti?

Olen koko ikäni ollut yökyöpeli, jonka unirytmi menee sekaisin nopeasti. Maailma on mielenkiintoisempi öisin ja monesti kun muut ovat jo menneet nukkumaan, minä olen luovimmillani. Jo lapsena nukuin makeasti päivisin, mutta yöllä uni ei maistunut, vaan huusin yöt läpeensä. Lopulta mun ei annettu päivisin nukkua, jotta nukkuisin yöllä paremmin. Tällöinkin isä joutui nukuttamaan mut ajamalla autolla korttelia ympäri. Lääkärit eivät löytäneet musta mitään fyysistä vikaa, ja eräs lääkäri olikin todennut minun olevan yöeläjä.

Onko syysmasennukseni todella seurausta valon puutteesta?

Alkusyksy on mun mielestä vuoden parasta aikaa. Aurinko ei enää porota, luonto on ihanan värinen, pääsee sienestämään ja marjastamaan. Eikä mikään voita sitä kirpakkaa pakkasaamua, jolloin tarvitsee syksyn ensimmäisen kerran pipon ja lapaset kun lähtee ulos. Missä vaiheessa tämä ihana osa syksyä meni ohi? Loka- ja marraskuu jopa kuulostavat masentavilta.

Ulkoilen päivittäin ja kuljen paljon metsässä koiran kanssa. Tähän aikaan vuodesta jopa metsä näyttää masentuneelta. Lehdet ovat  jo pudonneet puista, ja muuttuneet iloisen keltaisista ruskeaksi mössöksi. Olen harvinaisen tietoinen siitä että myös sää on harmaa, ja ettei aurinko ole näyttäytynyt viikkokausiin, sillä aurinkolasini ovat jo hautautuneet käsilaukkuni pohjalle. Kun oikein tarkoin ajattelee, KAIKKI on muuttunut ruskeanharmaaksi mössöksi. Ihmiset ovat vaihtaneet ihanan väriset hulmuavat kesävaatteet tummiin talvivaatteisiin ja masentavat syysvärit ovat ilmestyneet katukuvaan sekä kauppoje rekeille.

Kuka keksi typerän säännön, jonka mukaan lämpimien vaatteiden pitää olla tummia tai neutraalin värisiä?

Käsi ylös käsi ylös, jolla on oikeasti kivan värinen talvitakki?

Mulla ei ainakaan. Mun syystakki on musta, ja talvitakki on musta-harmaa. Kun yhdistän nämä vaatteet muiden vaatteideni kanssa, saadaan kaunis yhdistelmä: musta-musta-musta.

Voiko olla, että tarvitsenkin elämääni valon sijaan väriä?

Tässä vaiheessa vanha kaverimme ironia astuu kuvaan – väri tarvitsee kaverikseen nimittäin valoa. Olen visuaalinen ihminen, joka tarvitsee ympärilleen värejä. Sisustusrakentajaksi kouluttautuneena valkoisten ja tummien huonekalujen ystävänä pyrin kuitenkin kodissani sistustamaan niin, että joka suunnassa minne silmä katsoo, on edes vähän väriä. Nämä värit eivät kuitenkaan pääse edukseen, sillä huoneissa ei ole valoa. 

Sairastan masennusta, vaikkakin lääkkeet ja terapia on lopetettu jo aikoja sitten. Koen että masennuksesta ei voi koskaan parantua, vaan se pysyy aina "piilevänä". Tätä kausimasennusta ei tule missään nimessä sekoittaa kliiniseen masennukseen, mutta tämän menneisyyden takia syksy tuo aina mukanaan pelon: entä jos tämä ei olekaan ohimenevää? Entä jos masennus jää päälle, ja palaan siihen samaan pisteeseen jossa olin yli kymmenen vuotta sitten. Entä jos joudun jälleen palaamaan terapiaan ja aloittamaan kaiken alusta. Matka tähän pisteeseen on ollut kivinen ja helvetin kivulias, joten se ei houkuttele yhtään sen enempää kuin neulojen työntäminen kynsien alle. 

Yleensä mun sysmasennus kaikkoaa lumen tultua, viimeistään joulu helpottaa oloa huomattavasti. Kaikkein parasta mun syksyssä on se, kun ihmiset alkavat ripustaa jouluvaloja. Mitä aiemmin sen parempi!

Jospa siis laittaisin valot päälle, vaihtaisin olohuoneen verhot sekä tietokoneeni taustakuvan värikkäämpiin, ja toivon että syysmasennus väistyy lumentulon myötä.

 So never mind the darkness
We still can find a way
'Cause nothin' lasts forever
Even cold November rain
-Axl Rose-

Minun painoni ei ole sinun ongelmasi

"Kauhee miten susta on tullut tollainen muodoton lössykkä.” 

”Ei tuollainen läski ikinä löydä poikaystävää.”

Nämä ovat sellaisia lauseita, joita olen saanut kuulla omalta mummoltani yli kymmenen vuotta sitten. Tätä jatkui useita vuosia, oikeastaan aina siihen asti kun kävin katsomassa mummoani viimeistä kertaa vanhainkodissa.  Painonsa takia koulukiusatulle teinitytölle jolla ei ollut koskaan ollut poikaystävää, tällaiset huomautukset olivat todella musertavia. Ne tunkeutuivat uniin ja myöhemmin päiväkirjamerkintöihin.  Kun tätä jatkui pitkään, aloin uskoa niihin itsekin. Miten tällainen plösö tosiaan voisikaan kelvata kenellekkään? Lopulta aikojen saatossa minusta tuli itseni pahin lannistaja ja vihollinen. 

Painosta huomauttelu on monelle ylipainoiselle todella arka paikka, tuli se keneltä tahansa. Sitäpaitsi, miten minun painoni sinulle kuuluu? Itse minä kiloni kannan!

Mun omien kokemusten, sekä viimeaikaisen intensiivisen tutkimustyön perusteella omat  sukulaiset-erityisesti naiset-ovat tämän alan mestareita. Rohkeat naiset kertovat, kuinka pelkkä ajatus sukujuhlista ahdistaa, kun jo monta viikkoa etukäteen painajaisiin tunkeutuu serkun kesähäät viimevuodelta, jossa täti otti asiakseen julistaa sinulle kovaan ääneen dieettivinkkejä ja vahtia jokaista syömääsi suupalaa. Toiselle mieleen juolahtaa se muisto kun mummo huomautti suvun kesäjuhlilla, että jos kuolet noin lihavana, kukaan ei jaksa kantaa hautajaisissa arkkuasi.

Näitä arjen moukkia löytyy joka nurkalta-joskus jopa täysin tuntemattomista ihmisistä.

Entäs se kerta, kun olit perjantaina rankan työviikon päälle ruokakaupassa. Ostokset oli jo tehty ja menit palauttamaan kärryjä. Kärrykatoksessa harhaili vanha muori etsimässä niitä kivoja matalia kärryjä- sellaisia joita olit juuri paluttamassa! Päätit olla avulias antaa omat kärrysi muorille väsyneen, mutta aidon hymyn saattelemana.  Kiitokseksi muori mutisi perääsi  ”Läskiperse.”

Onko vanhoilla ihmisillä oikeus sanoa mitä tahansa vain siksi, että ovat vanhoja?
-No ei jumalauta ole.

Joskus huomauttelija saattaa löytyä vieläkin lähempää – omasta sängystä. ”Rakas sinusta on tullut pullukka”, saattaa kuulostaa toisille ihan sopivalta lausahdukselta. Minulle se olisi isku vyön alle. Kaikilla ihmisillä on alitajuinen pyrkimys etsiä kanssaihmisiltä hyväksyntää olemassaololleen. Mistä hyväksyntää voi lähteä etsimään, jollei henkilöltä, jonka olet valinnut rinnallesi tarpomaan elämän pyörremyrskyissä? Ei ainakaan häneltä, joka lauantaisaunassa huomauttaa kärkkäästi, jos otat vielä toisen kiuasmakkaran.

Miltä sinusta tuntuisi, jos oma oma puolisosi kääntyisi sinua vastaan, eikä hyväksyisi sinua juuri sellaisena kuin olet?

Itse olen aina ajatellut asian niin, että jos meidän katon alla alkaa tapahtua tällaista huomauttelua, isäntä lentää ulos ikkunasta, eikä takaisin ole asiaa.


Sitten on vielä nämä ihmiset, joiden mielestä ratkaisu kaikkeen on laihduttaminen. Näillä ihmisille ei uskalla valittaa mistään, sillä vastaus kaikkeen on: ”Sun pitäis vähän laihduttaa.”
Miten mun paino vaikuttaa mihinkään, jos mulla on KURKKU kipeä??

- Mitä tällainen kommentoija saa toisen ihmisen julkisesta nolaamisesta?
- Unohtavatko nämä aikuiset ihmiset sen, että vaikka ylipaino näkyy ulospäin, ei se ole asia jota kenelläkään on oikeus tulla arvostelemaan?
- Onko heidän mielestään tosiaan ok puuttua siihen, miltä toinen ihminen näyttää?
- Haluavatko he korostaa omaa paremmuuttaan-vai kenties peitellä omaa huonoa itsetuntoaan?
- Kuvittelevatko he tosiaan auttavansa?

Oli asia niin tai näin, toisten ulkonäön tai painon arvosteleminen on aina huonoa käytöstä.

Olen ollut parisuhteessa 9 vuotta ja voin rehellisesti sanoa, ettei mieheni ole ikinä huomauttanut painostani tai ulkonäöstäni negatiiviseen sävyyn. 

Kun aloimme seurustella vuonna 2007 olimme nuoria, hädintuskin 18-vuotiaita. Olin jo silloin ylipainoinen, ehkä jopa lihavampi kuin olen tänään tätä kirjoittaessani. Puolisoni on pysynyt  koko tämän ajan rinnallani ja löytänyt aina jotain positiivista sanottavaa ulkonäöstäni. Joskus hän on ääneen ihmetellyt, miksi puhun itsestäni niin negatiiviseen sävyyn, koska en ansaitse sellaista keneltäkään- edes itseltäni.

Sanoppa se.

”Love yourself first and everything else falls into line. You really have to love yourself to get anything done in this world.”

-Lucille Ball-