Orjapiiskuri

Hei orjapiiskuri! Kyllä, sinä juuri! 

Heräätkö aamulla ja kaivat vaa’an esiin? Punnitset itsesi ja pudistat pettyneenä päätäsi, kun painosi ei ollutkaan keikahtanut yön aikana maagisesti alaspäin? Ehkä vaa’alla on yhä se sama kammottava lukema, joka siellä irvisti jo viikkoa ja jopa kuukautta aiemmin? Skipatusta lounaasta ja niukasta kuivasta salaatista ja maustamattomasta jugurtista koostuneesta iltapalasta huolimatta vaakalukema näyttää aina vain samaa. 

Hengitä, ota ihan rauhallisesti. 

Välillä on ihan ok ottaa ihan rennosti ja muistaa että tiukan treeniohjelman ja ravinto-ohjelman väliin oikeasti mahtuu myös se korvapuusti, suklaapatukka tai kulhollinen uskollista Ben & Jerry’s jäätelöä.

Oman elämäntaparemonttini alussa kielsin itseäni asettamasta itselleni totaaleja. Syön edelleen rajatusti sokeria, valkoisia jauhoja, juon punaista maitoa ja teen suurimman osan  ruoista voihin. Päätin, etten aseta itselleni yhtään sellaista tavoitetta, treeniohjelmaa tai ruokavaliota joita en kykenisi noudattamaan vuosia ja vuosia eteenpäin mahdollisesti aina hautaan saakka. Greippidieetti, atkins, nutraaminen muut ihmedieetit eivät siis tulleet kysymykseenkään.

Mitä siis tein?
Ensimmäistä kertaa elämässäni olin järkevä. Mietin mikä elämäntavoissani oli pielessä. Ruoka maistui, liikunta ei. 

Ensinnäkin tiedostin sen, että olin skipannut aamupalan tyystin jo lähes kymmenen vuoden ajan, söin harvoin mutta paljon kerrallaan. Syömäni ruoka ei varsinaisesti ollut epäterveellistä, mitä nyt joskus tuli nälkäisenä kiskottua nopeita hiilareita ja kovia rasvoja sekä irtokarkkeja.

Aloitin liikunnan rauhallisesti, parin kilometrin lenkilä turvallisella sivukylän pururadalla, jossa harvoin on riskiä törmätä muihin. Tätä seurasivat uinti ja vesijuoksu. Myöhemmin kuvaan astuivat ryhmäliikuntatunnit, juokseminen, sekä reippaat kävelylenkit tuoreimman perheenlisäyksen, Ukin kanssa.

Paino putosi tasaisen hiljakseen pitkän aikaa, kunnes se jumittui.  En ymmärtänyt lainkaan mistä oli kyse. Aloin syyttää itseäni treenistä luistamisesta ja kourallisesta sipsejä ja lasillisesta valkoviiniä, jotka nautin perjantai-iltana rentoutuakseni. Itsesyytöksiä seurasi paha olo, joka paheni pahenemistaan. Lenkkeily ei enää kiinnostanutkaan samaan malliin, ja jääkaapin ovi kävi jo vähän turhankin tiuhaa tahtia.

Viime perjantaina sain ihan loistavan neuvon, joka jäi mun mieleeni kaikumaan.
”Anna itsellesi armoa, mieli menee edellä ja kroppa seuraa kyllä perässä.”

Yritän pitää tämän mielessä, kun vedän vielä tänä iltana tuulihousut jalkaan, heijastinliivin päälle, ja painun iltalenkille maailman komeimman siperianhuskyn kanssa.

"Do not let your mind bully your body."

Syysmasennus

”Koska sun autoon vaihdetaan talvirenkaat?”

- Eikai nyt vielä.
”Kyllä pian pitää, ensviikolla alkaa marraskuu.”

Tällainen keskustelu käytiin tänään autossa, kun olimme palaamassa kauppareissulta. Hetkinen, vastahan oli juhannus!

Viimeiset pari viikkoa on mennyt ihan sumussa. Muutama päivä sitten aloin jo ihmetellä että mikä ihme mua vaivaa, kun tuntuu että koko ajan väsyttää, mikään ei huvita, eikä liikunta kiinnosta pätkääkään. Pyykkivuori on päässyt kasvamaan, eikä siivoaminenkaan ole innostanut normaaliin malliin. Ruoka kyllä maistuu, ja oon pari kertaa jo käännyttänyt itseni pois jääkaapilta ja sanonut itselleni, ettei sulla oikeasti voi olla TAAS nälkä. Kasvojen iho kukkii, mutta koko muu kroppa huulia myöten kuivuu.
Lisäksi tuntuu siltä, että kokoajan kiukuttaa, ahdistaa ja vituttaakin vähän. Flunssanpoikanenkin kiusaa jo vaikka kuinka monetta viikkoa.

Nukuin viimeyönä 14 tuntia. Nukkumatti vei mennessään jo kahdeksan aikoihin, ja nukuin koko yön rauhallista unetonta unta. Edes kissojen yöllinen hippaleikki ei häirinnyt mun unta. Mun nukkuminen on viimevuosina ollut ihan hyvää. Nukun joka yö, mikä ei ole millään tapaa itsestäänselvyys. Saan unta useinmiten tarpeeksi, 7-8 tuntia, joskus enemmän joskus vähemmän. Ennen kuin sain apua masennukseen, nukuin hyvin vähän, jos lainkaan. Ajatus nukkumisesta ahdisti, sillä yksinjäämisen pelko yhdistettynä unihalvauksiin oli ja on edelleen todella pelottava yhdistelmä. 

Nykyisin, kuten jo sanoin tilanne on kaikinpuolin parempi. Viimeyö oli kuitenkin niin poikkeava, että puhuin siitä ystävälleni. Tämä kertoi juuri heränneensä sohvalta ennätyspitkiltä vahinkopäiväunilta, sillä mikään ei juurikaan huvita. Ystäväni heitti sitten pöytään sanan "syysmasennus". Kelasin ajassa taaksepäin ja muistin meidän käyneen saman keskustelun noin vuosi takaperin, ja toissavuonna, ja sitä edellisenä...

Tämä Whatsapp keskustelu ystävän kanssa sai mut tajuamaan, että jokavuotinen kirous on palannut.

Joka syksy lehdet ja netti on pullollaan artikkeleita otsikoin: ”Näin torjut syysmasennuksen” tai ”10 vinkkiä syysmasennuksen selättämiseen!” Ovatko nämä vinkit koskaan OIKEASTI auttaneet ketään? Minua ei ainakaan, sillä noudatan jo valmiiksi suurinta osaa näiden artikkeleiden ”vinkeistä”. Syön terveellisesti, liikun, venyttelen, vietän aikaa ystävien kanssa, nauran, nukun tarpeeksi ja D-vitamiinin saantikin on kohdallaan. Kuitenkin syysmasennus ilmestyy joka ikinen vuosi.

Olen kuullut monilta tutuilta, sekä lukenut monia artikkeleita sekä ihmisten omia positiivisia kokemuksia kirkasvalosta. Voisiko valo olla ratkaisu syysmasennukseeni? Kirkasvalo on nimittäin ainoa kotikonsti jota en ole edes kokeillut syysmasennuksen taltuttamiseen, sillä ajatuskin kirkkaasta valosta ahdistaa. Mulla on herkät silmät joiden suojaamiseen käytän aurinkolaseja kesäisin lähes kokoajan. Kärsin myös aurinkoihottumasta, eikä siihen oikeastaan auta muu kuin auringolta suojautuminen. Tämä ei minua varsinaisesti haittaa, sillä viihdyn parhaiten pimeässä tai hämärässä, sillä pimeä tuntuu turvalliselta. 

Nytkin kun istun kirjoittamassa tätä olohuoneen sohvalla, päällä on ainoastaan himmeä pöytävalaisin huoneen toisessa nurkassa, vaikka katosta roikkuu oikein kaunis ja kirkas kattovalaisin.

Kuinka ironista, että en tykkä valoisasta mutta valon puute masentaa mua alitajuisesti?

Olen koko ikäni ollut yökyöpeli, jonka unirytmi menee sekaisin nopeasti. Maailma on mielenkiintoisempi öisin ja monesti kun muut ovat jo menneet nukkumaan, minä olen luovimmillani. Jo lapsena nukuin makeasti päivisin, mutta yöllä uni ei maistunut, vaan huusin yöt läpeensä. Lopulta mun ei annettu päivisin nukkua, jotta nukkuisin yöllä paremmin. Tällöinkin isä joutui nukuttamaan mut ajamalla autolla korttelia ympäri. Lääkärit eivät löytäneet musta mitään fyysistä vikaa, ja eräs lääkäri olikin todennut minun olevan yöeläjä.

Onko syysmasennukseni todella seurausta valon puutteesta?

Alkusyksy on mun mielestä vuoden parasta aikaa. Aurinko ei enää porota, luonto on ihanan värinen, pääsee sienestämään ja marjastamaan. Eikä mikään voita sitä kirpakkaa pakkasaamua, jolloin tarvitsee syksyn ensimmäisen kerran pipon ja lapaset kun lähtee ulos. Missä vaiheessa tämä ihana osa syksyä meni ohi? Loka- ja marraskuu jopa kuulostavat masentavilta.

Ulkoilen päivittäin ja kuljen paljon metsässä koiran kanssa. Tähän aikaan vuodesta jopa metsä näyttää masentuneelta. Lehdet ovat  jo pudonneet puista, ja muuttuneet iloisen keltaisista ruskeaksi mössöksi. Olen harvinaisen tietoinen siitä että myös sää on harmaa, ja ettei aurinko ole näyttäytynyt viikkokausiin, sillä aurinkolasini ovat jo hautautuneet käsilaukkuni pohjalle. Kun oikein tarkoin ajattelee, KAIKKI on muuttunut ruskeanharmaaksi mössöksi. Ihmiset ovat vaihtaneet ihanan väriset hulmuavat kesävaatteet tummiin talvivaatteisiin ja masentavat syysvärit ovat ilmestyneet katukuvaan sekä kauppoje rekeille.

Kuka keksi typerän säännön, jonka mukaan lämpimien vaatteiden pitää olla tummia tai neutraalin värisiä?

Käsi ylös käsi ylös, jolla on oikeasti kivan värinen talvitakki?

Mulla ei ainakaan. Mun syystakki on musta, ja talvitakki on musta-harmaa. Kun yhdistän nämä vaatteet muiden vaatteideni kanssa, saadaan kaunis yhdistelmä: musta-musta-musta.

Voiko olla, että tarvitsenkin elämääni valon sijaan väriä?

Tässä vaiheessa vanha kaverimme ironia astuu kuvaan – väri tarvitsee kaverikseen nimittäin valoa. Olen visuaalinen ihminen, joka tarvitsee ympärilleen värejä. Sisustusrakentajaksi kouluttautuneena valkoisten ja tummien huonekalujen ystävänä pyrin kuitenkin kodissani sistustamaan niin, että joka suunnassa minne silmä katsoo, on edes vähän väriä. Nämä värit eivät kuitenkaan pääse edukseen, sillä huoneissa ei ole valoa. 

Sairastan masennusta, vaikkakin lääkkeet ja terapia on lopetettu jo aikoja sitten. Koen että masennuksesta ei voi koskaan parantua, vaan se pysyy aina "piilevänä". Tätä kausimasennusta ei tule missään nimessä sekoittaa kliiniseen masennukseen, mutta tämän menneisyyden takia syksy tuo aina mukanaan pelon: entä jos tämä ei olekaan ohimenevää? Entä jos masennus jää päälle, ja palaan siihen samaan pisteeseen jossa olin yli kymmenen vuotta sitten. Entä jos joudun jälleen palaamaan terapiaan ja aloittamaan kaiken alusta. Matka tähän pisteeseen on ollut kivinen ja helvetin kivulias, joten se ei houkuttele yhtään sen enempää kuin neulojen työntäminen kynsien alle. 

Yleensä mun sysmasennus kaikkoaa lumen tultua, viimeistään joulu helpottaa oloa huomattavasti. Kaikkein parasta mun syksyssä on se, kun ihmiset alkavat ripustaa jouluvaloja. Mitä aiemmin sen parempi!

Jospa siis laittaisin valot päälle, vaihtaisin olohuoneen verhot sekä tietokoneeni taustakuvan värikkäämpiin, ja toivon että syysmasennus väistyy lumentulon myötä.

 So never mind the darkness
We still can find a way
'Cause nothin' lasts forever
Even cold November rain
-Axl Rose-

Meikkileikkejä

Käsi ylös, joka tykkää meikkileikeistä!

Meikkileikit tekevät välillä hyvää itse kullekkin. On oikeasti hauskaa lätkiä meikkiä naamaan ilman aikomusta poistua kodin turvasta ihmisten ilmoille ja katsoa kuinka käy. Meikissä on se hauska juttu, että sillä saa oikeasti aika nopeasti muutettua ulkonäköä aika radikaalisti, ja yhtä nopeasti epäonnistuneen pakkelin saa huuhdeltua viemärin syvyyksiin.

Koska halloween lähestyy kovaa vauhtia, ajattelin heittäytyä ihan villiksi. Niinpä kaivoin esiin värikkäimmän meikkipalettini, sekä kuvan tämän meikin inspiraatiosta Harley Quinnista.

Mä oon sellainen tyyppi, joka pitäytyy arkimeikissä kovinkin maltillisessa ja tylsässä. Mun meikkipaletin kuluneimmat luomivärit ovat harmaat ja ruskeat – todella omaperäistä. 

Meikkipohjarutiini on pysynyt samana jo vuosia, mutta uusimpina tuttavuuksina lähiaikoina ovat tulleet uusi (oikeasti jo ikivanha) trendi contouring, jota muuten sitäkin harrastan kovinkin maltillisesti, sekä mun uusi paras kaveri BeautyBlender.

Mulla on tosi hankala iho, jonka hoitaminen on ajoittain tosi vaikeaa. Mulla kesti oikeasti VUOSIA löytää kasvojen puhdistusaine, joka sopii mun herkälle iholle ympäri vuoden. Fiksumpi ihminen olisi ehkä mennyt suoraan apteekkiin hypermarketin sijaan, mutta mä en selvästi ole sellainen ihminen. Täydellinen kasvojen puhdistusaine löytyi lopulta Vichyn Pureté Thermale –sarjasta. Kuivan ihon takia kuorin ihon kerran viikossa saunan yhteydessä, ja olen tehnyt sen jo vuosia kotitekoisella kuorintaseoksella, koska oon todennut että se on a) mukavin b) tehokkain c) halvin keino pitää kasvojen iho heleänä ja raikkaana.

Mulla on myös ollut suuria vaikeuksia löytää oikea meikkivoide. Pari vuotta sitten löysin täydellisen, ja hankin sitä kerralla ainakin kolme tai neljä tuubia. Nyt viimeinen tuubi alkaa olla lopussa ja kun lähdin etsimään samaista tuotetta, huomasin ettei sitä ole enää olemassa! Mulla on nyt siis lähitulevaisuudessa edessä uuden meikkivoiteen metsästys, joka ei rehellisesti sanoen huvita mua yhtään. 

Kuten aiemmin mainitsin, mulla on tosi hankala iho. Se on kuiva, herkkä ja helposti punoittava. Etenkin talvisin joudun rasvaamaan koko kropan kahdesti päivässä joko kookosöljyllä tai arganöljyllä pelkästään estääkseni sitä kiristämästä ja kutisemasta. Joskus mun kasvojen ihoa kuitenkin huvittaa olla erityisen öljyinen. Mitä ihmettä??

Prinsessaleikit tekevät meille aikuisillekkin välillä ihan hyvää. 

"Normal is a setting on the dryer. People like us, we don't get normal!"
-Harley Quinn-

Minun painoni ei ole sinun ongelmasi

"Kauhee miten susta on tullut tollainen muodoton lössykkä.” 

”Ei tuollainen läski ikinä löydä poikaystävää.”

Nämä ovat sellaisia lauseita, joita olen saanut kuulla omalta mummoltani yli kymmenen vuotta sitten. Tätä jatkui useita vuosia, oikeastaan aina siihen asti kun kävin katsomassa mummoani viimeistä kertaa vanhainkodissa.  Painonsa takia koulukiusatulle teinitytölle jolla ei ollut koskaan ollut poikaystävää, tällaiset huomautukset olivat todella musertavia. Ne tunkeutuivat uniin ja myöhemmin päiväkirjamerkintöihin.  Kun tätä jatkui pitkään, aloin uskoa niihin itsekin. Miten tällainen plösö tosiaan voisikaan kelvata kenellekkään? Lopulta aikojen saatossa minusta tuli itseni pahin lannistaja ja vihollinen. 

Painosta huomauttelu on monelle ylipainoiselle todella arka paikka, tuli se keneltä tahansa. Sitäpaitsi, miten minun painoni sinulle kuuluu? Itse minä kiloni kannan!

Mun omien kokemusten, sekä viimeaikaisen intensiivisen tutkimustyön perusteella omat  sukulaiset-erityisesti naiset-ovat tämän alan mestareita. Rohkeat naiset kertovat, kuinka pelkkä ajatus sukujuhlista ahdistaa, kun jo monta viikkoa etukäteen painajaisiin tunkeutuu serkun kesähäät viimevuodelta, jossa täti otti asiakseen julistaa sinulle kovaan ääneen dieettivinkkejä ja vahtia jokaista syömääsi suupalaa. Toiselle mieleen juolahtaa se muisto kun mummo huomautti suvun kesäjuhlilla, että jos kuolet noin lihavana, kukaan ei jaksa kantaa hautajaisissa arkkuasi.

Näitä arjen moukkia löytyy joka nurkalta-joskus jopa täysin tuntemattomista ihmisistä.

Entäs se kerta, kun olit perjantaina rankan työviikon päälle ruokakaupassa. Ostokset oli jo tehty ja menit palauttamaan kärryjä. Kärrykatoksessa harhaili vanha muori etsimässä niitä kivoja matalia kärryjä- sellaisia joita olit juuri paluttamassa! Päätit olla avulias antaa omat kärrysi muorille väsyneen, mutta aidon hymyn saattelemana.  Kiitokseksi muori mutisi perääsi  ”Läskiperse.”

Onko vanhoilla ihmisillä oikeus sanoa mitä tahansa vain siksi, että ovat vanhoja?
-No ei jumalauta ole.

Joskus huomauttelija saattaa löytyä vieläkin lähempää – omasta sängystä. ”Rakas sinusta on tullut pullukka”, saattaa kuulostaa toisille ihan sopivalta lausahdukselta. Minulle se olisi isku vyön alle. Kaikilla ihmisillä on alitajuinen pyrkimys etsiä kanssaihmisiltä hyväksyntää olemassaololleen. Mistä hyväksyntää voi lähteä etsimään, jollei henkilöltä, jonka olet valinnut rinnallesi tarpomaan elämän pyörremyrskyissä? Ei ainakaan häneltä, joka lauantaisaunassa huomauttaa kärkkäästi, jos otat vielä toisen kiuasmakkaran.

Miltä sinusta tuntuisi, jos oma oma puolisosi kääntyisi sinua vastaan, eikä hyväksyisi sinua juuri sellaisena kuin olet?

Itse olen aina ajatellut asian niin, että jos meidän katon alla alkaa tapahtua tällaista huomauttelua, isäntä lentää ulos ikkunasta, eikä takaisin ole asiaa.


Sitten on vielä nämä ihmiset, joiden mielestä ratkaisu kaikkeen on laihduttaminen. Näillä ihmisille ei uskalla valittaa mistään, sillä vastaus kaikkeen on: ”Sun pitäis vähän laihduttaa.”
Miten mun paino vaikuttaa mihinkään, jos mulla on KURKKU kipeä??

- Mitä tällainen kommentoija saa toisen ihmisen julkisesta nolaamisesta?
- Unohtavatko nämä aikuiset ihmiset sen, että vaikka ylipaino näkyy ulospäin, ei se ole asia jota kenelläkään on oikeus tulla arvostelemaan?
- Onko heidän mielestään tosiaan ok puuttua siihen, miltä toinen ihminen näyttää?
- Haluavatko he korostaa omaa paremmuuttaan-vai kenties peitellä omaa huonoa itsetuntoaan?
- Kuvittelevatko he tosiaan auttavansa?

Oli asia niin tai näin, toisten ulkonäön tai painon arvosteleminen on aina huonoa käytöstä.

Olen ollut parisuhteessa 9 vuotta ja voin rehellisesti sanoa, ettei mieheni ole ikinä huomauttanut painostani tai ulkonäöstäni negatiiviseen sävyyn. 

Kun aloimme seurustella vuonna 2007 olimme nuoria, hädintuskin 18-vuotiaita. Olin jo silloin ylipainoinen, ehkä jopa lihavampi kuin olen tänään tätä kirjoittaessani. Puolisoni on pysynyt  koko tämän ajan rinnallani ja löytänyt aina jotain positiivista sanottavaa ulkonäöstäni. Joskus hän on ääneen ihmetellyt, miksi puhun itsestäni niin negatiiviseen sävyyn, koska en ansaitse sellaista keneltäkään- edes itseltäni.

Sanoppa se.

”Love yourself first and everything else falls into line. You really have to love yourself to get anything done in this world.”

-Lucille Ball-