MOTD: puuteri

Nyx, Lumene ja Oriflame - sama nimigarderobi kuin edellisessä postauksessani, mutta vähän pehmeämpi lopputulos. Rakastuin btw tuohon toispuoleiseen Glitterin korvakoruun. :)

Ja villapaidat: niin paljon kuin niitä rakastankin, minulla on niitä aika vähän. Rakastan villapaitoja ja -takkeja, Fair isle-kuvioita, perinnepaitoja ja palmikkoneuleita. Villapaita edustaa minulle kaikkea hyvää, mitä maailma voi yhdelle naiselle tarjota. Ystävältäni ostin vanhan pohojalaaspaidan, koska sellainen nyt vain kuuluu joka pohojalaasella olla (prkl!). Neulelehtiä ja -sivuja olen selannut lukemattomat kerrat, mutta sanoista tekoihin ei ole vieläkään päästy.

Miksi hitossa minulla on niitä siis niin vähän!?

Olen todennut, että täydellisen villapaidan metsästys on yhtä tarkkaa hommaa kuin farkkujenkin. Unelmieni villapaita ei peitä muotojani, eikä toisaalta ole niin hentoinen, ettei se lämmitä; siinä saisi olla jotakin kuvioita, mutta se ei saisi näyttää kasaripuserolta; siinä saisi olla poolo, mutta siinä ei sittenkään olisi hyvä olla pooloa; se saisi olla edullinen, mutta sen olisi hyvä kuitenkin olla jotakin muuta kuin kaupan perusakryylia... Etsipä näillä spekseillä yhtään mitään!

Olisiko minun siis aika aloittaa tämän MOTD-projektini lisäksi villapaitaprojekti?

Meikin olennaisimmat: persikansävyinen glitterluomiväri ja poskipuna Nyx, huulipuna Oriflamen, korostusseerumi Lumenen - samat merkit, mutta hieman kesympi lopputulos!

Päivän kysymys: onko sinulla jotakin sellaista vaatetta, joka nyt vain kuuluu olla vaatekaapissa, ja mieluiten paraatipaikalla ja aina valmiina käyttöön?

MOTD: ruoste

Otin projektikseni kuvata aina joutessani meikin mukavuusalueeni ulkopuolelta.
Syy nro 1: olen ostellut viime aikoina valehtelematta järkyttävän paljon meikkejä, joita on pakko päästä testaamaan!
Syy nro 2: vaihtelu virkistää ja uuden opettelu on nastaa.

Näin muuten olen instatiliäni tutkiskellessani pohtinut, että kysinen sivu on täynnä pelkkiä selfieitä. Pitäisikö... hävetä?

Laihtuminen ja muuttunut keho on ilman muuta vaikuttanut siihen, että peilailen itseäni paljon enemmän, ja harrastan verrattain enemmän erilaisia omakuvaprojekteja. Samalla olen myös tullut entistä kokeilunhaluisemmaksi niin meikkien kuin vaatteidenkin suhteen. Suomeksi sanottuna: olen jatkuvasti peilin edessä, vapaa-ajastani kuluu iso osa oman naaman tuijotteluun kameran näytöltä, ja tuhlaan ihan liikaa aikaa meikkiosastolla. Itseni etsimistä, perhaps?

Voisi sanoa, että koko paketti tuntuu tällä hetkellä itselleni jossakin määrin jopa vieraalta. On outoa nähdä aiemmin syvästi vihaamansa piirteet positiivisessa valossa, esimerkkinä mainittakoon vaikkapa kulmakarvani mallia YKK ja otsani, jota paljastan erittäin harvoin tällä tavoin. Puolisentoista vuotta sitten en myöskään omistanut lainkaan sporttisia vaatteita.

Painonpudotusprosessini - josta oman itsetunnon kehityksellä on merkittävä roolinsa - on nyt kestänyt kokonaisuudessaan puolisentoista vuotta. Koen muuttuneeni tänä aikana hurjan paljon, mutta pikemminkin mieleltäni kuin varsinaisesti keholtani (vaikka moni sanookin, että kahdenkymmenen kilon pudotukseni on hurja saavutus). Olen nykyään itseni suhteen paljon levollisempi, luotan itseeni enemmän, ja luotan enemmän tulevaisuuteen.

En oikeastaan kuvaa näillä selfieillä niinkään ulkoista muutosta, vaan tutustun ihmiseen, jonka olemassaolosta en tiennyt. Ja tällä hetkellä se ihminen tuntuu hyvinkin tutustumisen arvoiselta.

Meikin olennaisimmat: ruosteenvärinen luomiväripaletti ja poskipuna Nyx, mattahuulipuna Oriflame 

Olkoon tämä siis aloitus pienelle tyylinhakumatkalleni. :) 

Ei mitään päällepantavaa!

Mitä tulee tyyliin, elämästäni on kulunut valtaosa sen harmitteluun, ettei ole mitään päällepantavaa. Tuttu tunne?

Kyse ei ole siitä, etteikö vaatteita olisi ollut. Ongelma on ollut siinä, että minulla on ollut
a) tosi hienoja vaatteita, joille ei vain löydy mitään sopivaa tilaisuutta,
b) vaatteita, jotka eivät yksinkertaisesti mahdu ylle ja
c) vaatteita, jotka eivät ole oikeastaan niin hienoja, mutta jotka tykkäävät muuten vain hengailla vaatehuoneessa.

Kun paino laskee, meikäläisellä alkaa yleensä vaateostosten vauhtisokeus: kun kaikki mahtuu ylle ja näyttää kivalta, vaatekaappiin eksyy ties mitä ilman minkään maan seulaa. Lopputulos: vaatekaapissa on 90 % vaatteita, joita ei pysty oikein mielekkäästi yhdistelemään, jotka eivät näytä missään tilaisuudessa tarpeeksi hyvältä, ja jotka eivät nyt muutenkaan ollut mitään aikansa nappiostoksia (kunhan nyt tuli ostettua, kun oli alennuksessa...).

Kauluspaita H&M, neuletakki KappAhl

Viime aikoina olen tehnyt nyt vähän toisenlaista vaatehuoneen inventaariota.
1. KAIKKI epäsopivat, rikkinäiset ja hiemankin epämieluisat vaatteet pois. Roskiin, lahjoitukseen, kaverille, kirppaille... You name it!
2. Sen jälkeen ei sännätä vaatekauppaan, vaan tsekataan, onko jäljelle jäänyt mitään käyttökelpoista, ja mitä olennaista puuttuu. Minulla on yleensä niin kiire ostaa "jotakin kivaa illan rientoihin", että huomaan, että kaapissani on ainoastaan yhdet hieman liian isot farkut, eikä lainkaan mitään hyviä peruspaitoja.
3. Mene kauppaan, ja osta niitä hiton perusvaatteita. Siitäkin huolimatta, että se valkoinen kauluspaita on moninkertaisesti tylsempi kuin jokin aikansa trendivaate. Trust me, tulet tarvitsemaan sitä. Se tulee pelastamaan sinut monelta "ei ole mitään päällepantavaa" dilemmalta!  

Kello Glitter, sormukset H&M, korvakorut käsityömarkkinoilta

Viime aikoina olen ostanut nimenomaan niitä tylsiä perusvaatteita, joita olen parjannut niin kauan, kuin muistan. En miellä itseäni viileän klassiseksi skandineidoksi, kun boheemi sieluni kirkuu värejä. Mutta mitä enemmän olen selannut pinterestin loputonta asutarjontaa, ne erikoisimmatkin asukokonaisuudet rakentuvat itse asiassa hyvin simppeleiden vaatekappaleiden ympärille: tavallisten t-paitojen, kauluspaitojen, farkkujen ja neuleiden. Ja mikä parasta, näitä perusvaatteita voi yhdistellä loputtomiin toistensa kanssa - sitä parasta vaatekaapin helmien kierrätystä!

Hattu H&M, rusetti Bikbokin kukallisesta kauluspaidasta lainattu, rannekorut Glitter, sormukset... Hmm, KappAhlista? Äärioikealla oleva sormus on äitini tekemä!

Tämäkin kauluspaita taipuu yllättävän moneksi. Mieleni teki kokeilla lukuisia muitakin asuyhdistelmiä, mutta tämä kolmen combo tuntui tällä hetkellä minulle mieluisimmalta: koruja vaihtamalla ja asustamalla, sekä sopivalla alaosan vaatteen valinnalla näistäkin saisi varsin mieluisia asukokonaisuuksia. Tällä hetkellä toivelistallani olisi ruskeat pitkävartiset saappaat (ensimmäisen asukokonaisuuden pariksi?) ja punaiset korkokengät (näyttäisivät huippuhyvältä keskimmäisen asukokonaisuuden kanssa!).

Tällä hetkellä olennaisin esitettävä kysymys ennen vaatekauppaan menoa, tai viimeistään vaatekaupassa, on "Voiko tätä käyttää joidenkin muiden vaatteideni kanssa?". Jos vastaus on kyllä, vaate mitä todennäköisimmin kannattaa ostaa. Muussa tapauksessa suosittelen odottamaan ja miettimään vielä jonkin aikaa, olisiko vaate kuitenkaan ostamisen arvoinen. Vaatekaapissa enemmän ei ole enemmän, vaan ne melkein-kivat vaatteet vievät vain tilaa niiltä vaatteilta, joita oikeasti käytät ja haluaisit käyttää, jos vain löytäisit ne niiden melkein-kivojen vaatteiden takaa.

Mekko Indiska, korut... yllätys yllätys, Glitteristä! Ehkä olen vieraillut siellä hieman liikaa?

 Mikä näistä asukokonaisuuksista miellyttää minua eniten? Tällä hetkellä - yllätys yllätys - fiilikseni vetävät kolmannen boheemiasun puoleen. Olalle iso hapsulaukku, päähän hattu ja jalkaan ruskeat saappaat... siinä on se visio, minkä tällä hetkellä miellän itselle kaikista omimmaksi!

Mikäli et ole vielä uhrannut aikaa vaatekaappi-inventaariolle, suosittelen aloittamaan mitä pikimmiten - se on parhaimmillaan tosi inspiroivaa! :)

Omakuva paidalla

Tämän paidan sain lahjana, vaan valitettavasti aikanaan liian pienenä. Onneksi tämä kuului suppeaan "motivaatiovaatteideni" kokoelmaan, joten nyt sitä voi pitää mielin määrin!

Pukeutumisen suhteen olen ollut aina melkoisen kokeilunhaluinen, joskus (useimmiten...?) myös itse tyylikkyyden kustannuksella. Ehkä mieleenpainuvin kokeiluni on ollut pukeutua kokonaan vaaleanpunaiseen, siis koruja ja kenkiä myöten. Kotopeilissä kokonaisuus näytti ihanalta. Hieman hämmästelin, kun kaupungilla eräs mies ei ollut päästä liukuportaissakaan eteenpäin, kun hän kääntyi useammankin kerran tuijottamaan.

Ja vasta sitten tajusin.
Että minulla, jumalavita, on yllä pelkästään vaaleanpunaista.

Olen ollut suurimman osan elämästäni kokoluokkaa, jossa vaatteita löytyy suhteellisen helposti. Ristiriitaista siihen nähden, että koko tuon ajan olen elänyt jarru päällä ja luottanut vakaasti siihen, että minun kokoiselleni ei kerta kaikkiaan löydy vaatteita. Ja miten olisi voinutkaan löytyä, kun oman, todellisen kokoni sijaan oli pakko mahtua siihen kokoa pienempään? Minulla on vieläkin kätköissäni vaatteita, jotka olen ostanut liian pieninä, ja jotka eivät ole koskaan todellisuudessa sopineet ylleni.

Ollessani painavimmillani esteeksi muodostui toki myös se, että tarjontaa oli suppeammin, mikä väistämättä vaikutti siihen, että tyylini "virastomaistui". Mutta myönnettäköön: ei ongelma ollut ainoastaan plusvaateosastojen tarjonnassa. Olisin halunnut olla 100 % jotakin muuta, kuin mitä olin. Vaikka tarjolla olisi ollut kuinka täydellisiä vaatteita hyvänsä, olisin silti ollut omien, hienojen visioideni irvikuva. Toisaalta tätä tosiasiaa ei olisi muuttanut edes laihtuminen: olin toiminut täysin samoin riippumatta siitä, olinko hieman yli normaalipainon rajan, vai vaikeasti ylipainoinen.

Niinpä tämä nykyinen olotilani on vähän kaikella tavalla "a fresh new start". Minun on helppo löytää vaatteita, kun kokolappu ei enää määritä sitä, miten suhtaudun itseeni (jos kohta vielä on opettelua oman kokonsa määrittelyn suhteen: laihtuneena usein hakeutuu sovittamaan niitä "vanhan koon" vaatteita, vaikka painoa olisi pudonnut kuinka paljon!). Tyylini on myös rentoutunut hirveästi: kun ensimmäisen kerran laihdutin, ostin aivan kertakaikkisen hienoja vaatteita käytännöllisyydestä piittaamatta, ja usein myös ylipukeuduin. Nyt olen huomannut ostavani enemmän arkivaatteita, jotka tukevat muita vaatehankintojani. Nyt, kun tarjontaa on, ja voisin pukeutua kaikilla haluamillani tyyleillä, sillä ei enää olekaan niin hirveästi merkitystä. Tylsää? Ei, vaan vapauttavaa.

Ehkä minä yritän sanoa, että on virkistävän outoa viihtyä omissa nahoissaan. Vaikka en ole ensimmäistä kertaa tämän kokoinen, olen ensimmäistä kertaa tämän kokoisena tyytyväinen itseeni.

Ja... c'moon, tää paita on ihan kunkku! <3

Semisti ok!

Perjantaipäivän sininen look. Tukka ei ole paljoa vaalennut useammankaan pesun jäljiltä! 

Loppaiseni vietin sinisissä. Kuvan paidalla on oma historiansa: se on alunperinkin ostettu liian tiukkana, ja se roikkui pitkään henkarissa käyttämättömänä. Nykyään paita istuu täydellisesti, ja se on yksi ehdottomasti mukavimmista vaatekappaleistani.

Olen pudottanut kiloja runsaat 20. Tämän postaukseni ajattelin omistaa pienelle pohdinnalle siitä, mitä on tullut tehtyä, ja mitä opittua.

Painonpudotus yleensäkin on kulkenut omassa elämässäni sykleissä. Alkuinnostus on sitä kaikista tuloksekkainta aikaa: tehdään jopa hivenen korkealentoisia suunnitelmia, laaditaan tavoitteita ja omistaudutaan projektille asianmukaisella kurinalaisuudella. Päivän ruokalista on askeettinen, ja liikuntakalenteri on tupattu täyteen vaikka ja mitä. Pienikin horjuminen suunnitelmasta takaa sen, että homma lässähtää, eikä enää huvita. Jos tämän esteen onnistuu ylittämään, usko kurinalaisuuteen lujittuu: jos antaa ihan inasenkin periksi, vaikka yhden suklaarivin verran, kaikki on pilalla, ja minä takaisin lähtöpainossani. Ja niin on käynyt.

Paitsi nyt. Aiemmin olen luullut, että laihuuden salaisuus on se, että jaksaa pysyä päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen siinä omassa, kurinalaisessa suunnitelmassa. En ole tajunnut, että minun prosessini jäi kesken, ja jätin ylittämättä yhden suurimmista esteistä tällä matkallani. Pitää osata päästää siitä suunnitelmasta irti.

Eihän tämä taipaleeni ole nyt aivan oppikirjamaisesti mennyt. Olen tehnyt omat ylilyöntini, syönyt liikaa, liian vähän, liian yksipuolisesti, liikkunut liikaa ja liikkunut liian vähän. Aiemmin se olisi tarkoittanut sitä, että olen huono laihduttaja. Nyt olen tajunnut, ettei painonpudotuksen pointti ole se, että kaiken tekee optimaalisen oikein. Itse asiassa pointti on se, että löytää balanssin, jonka tuntuu mielekkäältä ja luontevalta.

Minulle mielekkäintä on elää joka päivä sillä lailla melkein ok: työni tukee hyvin säännöllistä ja maltillista ateriointia lounas- ja välipala-aikoineen, enkä pyhinäkään juuri harrasta erikoisempia ylilyöntejä, vaikkapa kosteita illanviettoja tai "mättöruokailua". En myöskään yritä viettää yhtäkään päivääni aivan kertakaikkisen terveellisesti ja liikunnallisesti, vaan yritän luottaa siihen, että tämä pieni panokseni oman hyvinvointini eteen riittää. Jouluuni päti kutakuinkin sama kaava: en kursaillut joulupöydässä, enkä jättänyt joulusuklaitani syömättä, mutta en liioitellut (ainakaan kovin paljon!). Joulu meni silleen semi-ok: joulukiloja tuli ja meni yksi ainoa, eikä siihen kiloon tiivisty mitään erityisempää tunteenpaloa. Sinne meni. Enkä itse asiassa edes pyrkinyt tämän kilon suhteen yhtään mihinkään, vaan luotin siihen, että arki tekee tehtävänsä ilman sen erityisempiä ponnisteluja. Ja niin kävi. Tämä jäi oppimatta silloin, kun laihdutin ensimmäisen kerran: että voi laihtua, vaikka ei yritä sata lasissa.

Tammikuuni ajattelin viettää ihan samalla kaavalla ilman lupauksia edellisvuotta terveellisemmästä elämästä, tipattomasta tammikuusta tai mistään muustakaan: teen tätä hommaa ihan semi-ok. Ja se riittää!

Tukkamoka?

Tukan suhteen minussa on ripaus tekotaiteellisuutta ottaen huomioon sen, että minulla oli pitkään fiksaatio yhdestä tai kahdesta pidemmästä letintyngästä muuten lyhyissä hiuksissa. Lakkiaiskampaukseni; Pulp fiction, jonka seassa roikkui yksi pitkän pitkä ja kauniisti kiharrettu hiirenhäntä. Kaikkea on tullut kokeiltua, ja joitakin muistoja tulee vielä varmasti kätkemään nolostuneena lapsiltaan, mutta nolostumisenpelko on itse asiassa harvoin estänyt minua tekemästä muutoksia hiuksiini. Sanoisin sitä siviilirohkeudeksi: en suhtaudu kutreihini kovin sentimentaalisesti, eikä minulla ole lookini suhteen ollut ikinä mitään raudanselkeää visiota. Tukka on kasvava luonnonvara!

(Tunnustettakoon kuitenkin, että hiusten laadun suhteen olen hysteerinen: niin paljon kuin haluaisinkin kokeilla shokkivärejä, en uskalla tehdä vaalennuksen kaltaisia rajuja käsittelyjä tukkaani!)

Siviilirohkeudesta todisteena viimeaikaisin pikku kokeiluni, joka päättyi aivan toisin kuin kuvittelin. Olen pitkään haaveillut puolipitkistä, vaaleanruskeista hiuksista, sovinnaisesti leikatuista ja sopivasti tuulen tuivertamista. Jotakin pikkusievää. Pikaistuksissani keksin käydä tuumasta toimeen, ja tartuin saksiin. Kuten arvata saattaa, otsatukasta ei tullut suoraa, ja suoristusoperaatiot söivät senttejä senttien perään. Niinpä keksin pyytää avuksi äitini, jota pyysin samalla siistimään kuivat latvat (”leikkaa sitten kunnolla”, kehotin, ja sehän leikkasi!) ja laittamaan jonkin kivan sävyn. Päädyin ”tummaan helmiäisruskeaan”, joka kuulosti ja näytti aivan ihanalta. Niinpä väri iskettiin päähän. Ja kun olin kuivannut kuontaloni, minusta olikin tullut mustatukkainen gootti, mikä oli lievästi sanottuna kaukana alkuperäisestä visioistani.

En purskahtanut itkuun, yrittänyt etsiä pipoa päähäni ja varata aikaani värinpoistoon. Olotilani tämän pikku suunnitelmanmuutoksen suhteen on, kuin olisin ollut leipomassa unelmien juustokakkua, mutta leipomuksen sijaan uunivuoasta paljastuisikin maailman paras lampaanpaisti: kun lopulta uskoo, ettei ole piilokamerassa, se lampaanpaisti on ihan huippuhyvää sekin!

Niinpä aion nauttia tästä yllättävästä tyylinmuutoksesta täysin rinnoin.

Sana liikunnasta

Vaikka olenkin painonpudotusprosessissani käännellyt lähestulkoon kaikki vanhat ajatukseni ylösalaisin, yksi on pysynyt: haluan pystyä juoksemaan. Ja eräs pinttynyt tarpeeni on saada juosta vielä kerran sillä punaisella yleisurheilukentällä. Mainittakoon muuten, että olen vihannut juoksua niin kauan, kuin muistan. Etenkin sitä helvetin kenttää.

Syystä tai toisesta omistan todella vähän mitään vähänkään rennompia, tai liikuntaan sopivia vaatteita. Astetta naisellisemman hupparin löysin Stadiumista! 

Ala-asteen juoksutunteja odotin joka ikinen vuosi sillä samalla, käsiä hiostavalla ja vatsaa vääntävällä pelolla. Meidän tuli juosta kyläkoulu kolme kertaa ympäri. Se tunti päättyi joka ikinen kerta samoin: jo lähtöviivalla katselin muiden lasten selkiä, kun minä itse hengästyin jo ensimmäisillä askeleilla. Kiersin viimeistä rinkiäni itkien vielä silloinkin, kun muut olivat jo kauan sitten lopettaneet ja siirtyneet siihen varsinaiseen tunnin liikuntasuoritukseen. Jälkikäteen ajateltuna oma reaktioni – hätääntynyt huohotus etääntyviä selkiä katsellessa, musertava hätäännyksen tunne ja holtiton itkukohtaus – muistutti oikeastaan pikemminkin paniikkikohtausta kuin sitä, että olisin oikeasti hengästynyt ihan ensimmäisistä askeleista lähtien.

Yläasteella olikin sitten se tonniviissatanen, jota juoksi tyttö, joka oli jo leimattu porukan ”läskiksi” ja huudettu kapteenihuudolla monen monta kertaa joukkueen viimeiseksi. Se punainen, karkea juoksukenttä edusti minulle jokavuotista piinaa ja taattua häpeää, ehkä myöhemmin myös kapinaa opettajaa, ja koko ryhmää kohtaan. En minä pelkästään juoksua vihannut, vaan koko sitä kokonaisuutta, jossa oli ihan sallittua lytätä heikoimmat oppilaat sanallisesti aivan maanrakoon, ja tulla palkituksi tästä huonosta käytöksestä vielä kiitettävin arvosanoin.

Oi niitä muistoja. Otin aikanani erään liikunnan lyhytkurssin siksi, että harrastaisin edes jotakin liikuntaa, ja oppisin ehkä pitämään siitä. Muistoksi jäi muiden oppilaiden tuskastuneet ärähdykset huonoista suorituksistani. Erään karjunnan ja "v@tuntyhmittelyn" täyteisen pesäpallopelin keskeytti opettaja. Ei kuitenkaan ojentaakseen ketään ikävästä käytöksestä, vaan minua huonosta suorituksestani. Oli muuten viimeinen liikuntakurssini koko kouluhistoriassani.

Tyystin liikuntaa vihaavaa minusta ei tullut, kiitos isäni, joka veti minut mukanaan kamppailulajien kiehtovaan maailmaan. Niiden parissa sain kokea ensimmäisen tunteeni siitä, että voin olla jossakin liikuntalajissa hyvä, jopa taitava. Olen sittemmin kokeillut melko ennakkoluulottomasti eri liikuntamuotoja, mutta mikään niistä ei ole vaatinut niin väkevää, sisäistä taistelua kuin juoksu. Harjoitellessamme ystävieni kanssa erääseen hupiluontoiseen juoksutapahtumaan jouduin tekemään sanalla sanoen aivan helvetisti töitä, että uskaltaisin ottaa ensimmäiset juoksuaskeleeni muiden läsnä ollessa. En itse asiassa tainnut juosta kuin vasta itse tapahtumassa, vaikka kaiken tämän koin ihmisten kanssa, joihin luotan ja joiden kanssa koen oloni turvalliseksi. 

Yhtä vähän omistan kenkiä, joita voisi kutsua sekä käytännöllisiksi että katu-uskottaviksi. Näillä SoWhateilla ei välttämättä ihan juoksulenkeille mennä, mutta taittuupa taival hieman korollisia saappaita mukavammin. 

Ensimmäisen kerran laihduttaessani juoksin lähes joka päivä, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä liikunnan riemun kanssa. Juoksin paisteessa ja sateessa oman tutun lenkkini, ja vaikka kuntoni kohosikin, se kaikki tuntui väkinäiseltä ja oudolla tapaa perusteettomalta. Lähes joka kerta yllätin itseni tiukkaamassa itseltäni, miksi ihmeessä minä edes teen jotakin sellaista, jota vihaan niin paljon. Ketä varten? Sellainen verenmaku suussa lenkkipolulla ravaaminen liian vähällä ravinnolla ei ainakaan lisännyt rakkautta lajiin.

Silti siellä jossakin on elänyt kaipuu juosta, kaiken sen vihan ja ahdistuksen takana. Niinpä aloittaessani tämän nykyisen prosessini juoksukengät olivat ensimmäisenä hankintalistalla. Miksi ihmeessä? Ehkä halusin kokea, miltä tuntuu nauttia vauhdin vapaudesta ilman ahdistusta, ilman sitä tunnetta, että hyperventilaatio tyhjää keuhkot katsellessani toisten etääntyviä selkiä. Ehkä, ihan vähäsen vain, halusin näyttää opettajalle, että niistä liikuntatunneista huolimatta minusta tuli varsin liikunnallinen nainen, joka jaksaa juosta sen tonniviissatasen vaikka unissaan.

Pohjimmiltaan juokseminen on kuitenkin tarkoittanut minulle sopua menneen kanssa. En ole enää se pikkutyttö, joka olisi mieluummin juossut kotiinsa kuin sitä jokavuotista kolmatta kierrosta, tai josta kapteenit kilpailivat – tai siis siitä, kumman ei tarvitse ottaa "tuota" joukkueeseensa. Olen riisunut juoksulta sen vallan, mitä sillä on ollut minuun. Nyt se palvelee vain minua: minä juoksen, jos hyvältä tuntuu. Minä voin lopettaa sen koska tahansa, koska kukaan ei ota aikaa ja kirjaa tulostani numeroin. Voin hengästyä niin paljon kuin haluan, koska ei ole ketään kuuntelemassa. Se on minun hetkeni. Toistaiseksi se saa riittää: lenkkikavereiden kanssa juokseminen yhdessä tuntuu vieläkin hieman pelottavalta ajatukselta.

Niinpä minä juoksen. Nykyään se vain tuntuu niin paljon erilaiselta kuin ennemmin. Nykyään minä nautin siitä täysin rinnoin.