Semisti ok!

Perjantaipäivän sininen look. Tukka ei ole paljoa vaalennut useammankaan pesun jäljiltä! 

Loppaiseni vietin sinisissä. Kuvan paidalla on oma historiansa: se on alunperinkin ostettu liian tiukkana, ja se roikkui pitkään henkarissa käyttämättömänä. Nykyään paita istuu täydellisesti, ja se on yksi ehdottomasti mukavimmista vaatekappaleistani.

Olen pudottanut kiloja runsaat 20. Tämän postaukseni ajattelin omistaa pienelle pohdinnalle siitä, mitä on tullut tehtyä, ja mitä opittua.

Painonpudotus yleensäkin on kulkenut omassa elämässäni sykleissä. Alkuinnostus on sitä kaikista tuloksekkainta aikaa: tehdään jopa hivenen korkealentoisia suunnitelmia, laaditaan tavoitteita ja omistaudutaan projektille asianmukaisella kurinalaisuudella. Päivän ruokalista on askeettinen, ja liikuntakalenteri on tupattu täyteen vaikka ja mitä. Pienikin horjuminen suunnitelmasta takaa sen, että homma lässähtää, eikä enää huvita. Jos tämän esteen onnistuu ylittämään, usko kurinalaisuuteen lujittuu: jos antaa ihan inasenkin periksi, vaikka yhden suklaarivin verran, kaikki on pilalla, ja minä takaisin lähtöpainossani. Ja niin on käynyt.

Paitsi nyt. Aiemmin olen luullut, että laihuuden salaisuus on se, että jaksaa pysyä päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen siinä omassa, kurinalaisessa suunnitelmassa. En ole tajunnut, että minun prosessini jäi kesken, ja jätin ylittämättä yhden suurimmista esteistä tällä matkallani. Pitää osata päästää siitä suunnitelmasta irti.

Eihän tämä taipaleeni ole nyt aivan oppikirjamaisesti mennyt. Olen tehnyt omat ylilyöntini, syönyt liikaa, liian vähän, liian yksipuolisesti, liikkunut liikaa ja liikkunut liian vähän. Aiemmin se olisi tarkoittanut sitä, että olen huono laihduttaja. Nyt olen tajunnut, ettei painonpudotuksen pointti ole se, että kaiken tekee optimaalisen oikein. Itse asiassa pointti on se, että löytää balanssin, jonka tuntuu mielekkäältä ja luontevalta.

Minulle mielekkäintä on elää joka päivä sillä lailla melkein ok: työni tukee hyvin säännöllistä ja maltillista ateriointia lounas- ja välipala-aikoineen, enkä pyhinäkään juuri harrasta erikoisempia ylilyöntejä, vaikkapa kosteita illanviettoja tai "mättöruokailua". En myöskään yritä viettää yhtäkään päivääni aivan kertakaikkisen terveellisesti ja liikunnallisesti, vaan yritän luottaa siihen, että tämä pieni panokseni oman hyvinvointini eteen riittää. Jouluuni päti kutakuinkin sama kaava: en kursaillut joulupöydässä, enkä jättänyt joulusuklaitani syömättä, mutta en liioitellut (ainakaan kovin paljon!). Joulu meni silleen semi-ok: joulukiloja tuli ja meni yksi ainoa, eikä siihen kiloon tiivisty mitään erityisempää tunteenpaloa. Sinne meni. Enkä itse asiassa edes pyrkinyt tämän kilon suhteen yhtään mihinkään, vaan luotin siihen, että arki tekee tehtävänsä ilman sen erityisempiä ponnisteluja. Ja niin kävi. Tämä jäi oppimatta silloin, kun laihdutin ensimmäisen kerran: että voi laihtua, vaikka ei yritä sata lasissa.

Tammikuuni ajattelin viettää ihan samalla kaavalla ilman lupauksia edellisvuotta terveellisemmästä elämästä, tipattomasta tammikuusta tai mistään muustakaan: teen tätä hommaa ihan semi-ok. Ja se riittää!