Omakuva paidalla

Tämän paidan sain lahjana, vaan valitettavasti aikanaan liian pienenä. Onneksi tämä kuului suppeaan "motivaatiovaatteideni" kokoelmaan, joten nyt sitä voi pitää mielin määrin!

Pukeutumisen suhteen olen ollut aina melkoisen kokeilunhaluinen, joskus (useimmiten...?) myös itse tyylikkyyden kustannuksella. Ehkä mieleenpainuvin kokeiluni on ollut pukeutua kokonaan vaaleanpunaiseen, siis koruja ja kenkiä myöten. Kotopeilissä kokonaisuus näytti ihanalta. Hieman hämmästelin, kun kaupungilla eräs mies ei ollut päästä liukuportaissakaan eteenpäin, kun hän kääntyi useammankin kerran tuijottamaan.

Ja vasta sitten tajusin.
Että minulla, jumalavita, on yllä pelkästään vaaleanpunaista.

Olen ollut suurimman osan elämästäni kokoluokkaa, jossa vaatteita löytyy suhteellisen helposti. Ristiriitaista siihen nähden, että koko tuon ajan olen elänyt jarru päällä ja luottanut vakaasti siihen, että minun kokoiselleni ei kerta kaikkiaan löydy vaatteita. Ja miten olisi voinutkaan löytyä, kun oman, todellisen kokoni sijaan oli pakko mahtua siihen kokoa pienempään? Minulla on vieläkin kätköissäni vaatteita, jotka olen ostanut liian pieninä, ja jotka eivät ole koskaan todellisuudessa sopineet ylleni.

Ollessani painavimmillani esteeksi muodostui toki myös se, että tarjontaa oli suppeammin, mikä väistämättä vaikutti siihen, että tyylini "virastomaistui". Mutta myönnettäköön: ei ongelma ollut ainoastaan plusvaateosastojen tarjonnassa. Olisin halunnut olla 100 % jotakin muuta, kuin mitä olin. Vaikka tarjolla olisi ollut kuinka täydellisiä vaatteita hyvänsä, olisin silti ollut omien, hienojen visioideni irvikuva. Toisaalta tätä tosiasiaa ei olisi muuttanut edes laihtuminen: olin toiminut täysin samoin riippumatta siitä, olinko hieman yli normaalipainon rajan, vai vaikeasti ylipainoinen.

Niinpä tämä nykyinen olotilani on vähän kaikella tavalla "a fresh new start". Minun on helppo löytää vaatteita, kun kokolappu ei enää määritä sitä, miten suhtaudun itseeni (jos kohta vielä on opettelua oman kokonsa määrittelyn suhteen: laihtuneena usein hakeutuu sovittamaan niitä "vanhan koon" vaatteita, vaikka painoa olisi pudonnut kuinka paljon!). Tyylini on myös rentoutunut hirveästi: kun ensimmäisen kerran laihdutin, ostin aivan kertakaikkisen hienoja vaatteita käytännöllisyydestä piittaamatta, ja usein myös ylipukeuduin. Nyt olen huomannut ostavani enemmän arkivaatteita, jotka tukevat muita vaatehankintojani. Nyt, kun tarjontaa on, ja voisin pukeutua kaikilla haluamillani tyyleillä, sillä ei enää olekaan niin hirveästi merkitystä. Tylsää? Ei, vaan vapauttavaa.

Ehkä minä yritän sanoa, että on virkistävän outoa viihtyä omissa nahoissaan. Vaikka en ole ensimmäistä kertaa tämän kokoinen, olen ensimmäistä kertaa tämän kokoisena tyytyväinen itseeni.

Ja... c'moon, tää paita on ihan kunkku! <3

Sana liikunnasta

Vaikka olenkin painonpudotusprosessissani käännellyt lähestulkoon kaikki vanhat ajatukseni ylösalaisin, yksi on pysynyt: haluan pystyä juoksemaan. Ja eräs pinttynyt tarpeeni on saada juosta vielä kerran sillä punaisella yleisurheilukentällä. Mainittakoon muuten, että olen vihannut juoksua niin kauan, kuin muistan. Etenkin sitä helvetin kenttää.

Syystä tai toisesta omistan todella vähän mitään vähänkään rennompia, tai liikuntaan sopivia vaatteita. Astetta naisellisemman hupparin löysin Stadiumista! 

Ala-asteen juoksutunteja odotin joka ikinen vuosi sillä samalla, käsiä hiostavalla ja vatsaa vääntävällä pelolla. Meidän tuli juosta kyläkoulu kolme kertaa ympäri. Se tunti päättyi joka ikinen kerta samoin: jo lähtöviivalla katselin muiden lasten selkiä, kun minä itse hengästyin jo ensimmäisillä askeleilla. Kiersin viimeistä rinkiäni itkien vielä silloinkin, kun muut olivat jo kauan sitten lopettaneet ja siirtyneet siihen varsinaiseen tunnin liikuntasuoritukseen. Jälkikäteen ajateltuna oma reaktioni – hätääntynyt huohotus etääntyviä selkiä katsellessa, musertava hätäännyksen tunne ja holtiton itkukohtaus – muistutti oikeastaan pikemminkin paniikkikohtausta kuin sitä, että olisin oikeasti hengästynyt ihan ensimmäisistä askeleista lähtien.

Yläasteella olikin sitten se tonniviissatanen, jota juoksi tyttö, joka oli jo leimattu porukan ”läskiksi” ja huudettu kapteenihuudolla monen monta kertaa joukkueen viimeiseksi. Se punainen, karkea juoksukenttä edusti minulle jokavuotista piinaa ja taattua häpeää, ehkä myöhemmin myös kapinaa opettajaa, ja koko ryhmää kohtaan. En minä pelkästään juoksua vihannut, vaan koko sitä kokonaisuutta, jossa oli ihan sallittua lytätä heikoimmat oppilaat sanallisesti aivan maanrakoon, ja tulla palkituksi tästä huonosta käytöksestä vielä kiitettävin arvosanoin.

Oi niitä muistoja. Otin aikanani erään liikunnan lyhytkurssin siksi, että harrastaisin edes jotakin liikuntaa, ja oppisin ehkä pitämään siitä. Muistoksi jäi muiden oppilaiden tuskastuneet ärähdykset huonoista suorituksistani. Erään karjunnan ja "v@tuntyhmittelyn" täyteisen pesäpallopelin keskeytti opettaja. Ei kuitenkaan ojentaakseen ketään ikävästä käytöksestä, vaan minua huonosta suorituksestani. Oli muuten viimeinen liikuntakurssini koko kouluhistoriassani.

Tyystin liikuntaa vihaavaa minusta ei tullut, kiitos isäni, joka veti minut mukanaan kamppailulajien kiehtovaan maailmaan. Niiden parissa sain kokea ensimmäisen tunteeni siitä, että voin olla jossakin liikuntalajissa hyvä, jopa taitava. Olen sittemmin kokeillut melko ennakkoluulottomasti eri liikuntamuotoja, mutta mikään niistä ei ole vaatinut niin väkevää, sisäistä taistelua kuin juoksu. Harjoitellessamme ystävieni kanssa erääseen hupiluontoiseen juoksutapahtumaan jouduin tekemään sanalla sanoen aivan helvetisti töitä, että uskaltaisin ottaa ensimmäiset juoksuaskeleeni muiden läsnä ollessa. En itse asiassa tainnut juosta kuin vasta itse tapahtumassa, vaikka kaiken tämän koin ihmisten kanssa, joihin luotan ja joiden kanssa koen oloni turvalliseksi. 

Yhtä vähän omistan kenkiä, joita voisi kutsua sekä käytännöllisiksi että katu-uskottaviksi. Näillä SoWhateilla ei välttämättä ihan juoksulenkeille mennä, mutta taittuupa taival hieman korollisia saappaita mukavammin. 

Ensimmäisen kerran laihduttaessani juoksin lähes joka päivä, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä liikunnan riemun kanssa. Juoksin paisteessa ja sateessa oman tutun lenkkini, ja vaikka kuntoni kohosikin, se kaikki tuntui väkinäiseltä ja oudolla tapaa perusteettomalta. Lähes joka kerta yllätin itseni tiukkaamassa itseltäni, miksi ihmeessä minä edes teen jotakin sellaista, jota vihaan niin paljon. Ketä varten? Sellainen verenmaku suussa lenkkipolulla ravaaminen liian vähällä ravinnolla ei ainakaan lisännyt rakkautta lajiin.

Silti siellä jossakin on elänyt kaipuu juosta, kaiken sen vihan ja ahdistuksen takana. Niinpä aloittaessani tämän nykyisen prosessini juoksukengät olivat ensimmäisenä hankintalistalla. Miksi ihmeessä? Ehkä halusin kokea, miltä tuntuu nauttia vauhdin vapaudesta ilman ahdistusta, ilman sitä tunnetta, että hyperventilaatio tyhjää keuhkot katsellessani toisten etääntyviä selkiä. Ehkä, ihan vähäsen vain, halusin näyttää opettajalle, että niistä liikuntatunneista huolimatta minusta tuli varsin liikunnallinen nainen, joka jaksaa juosta sen tonniviissatasen vaikka unissaan.

Pohjimmiltaan juokseminen on kuitenkin tarkoittanut minulle sopua menneen kanssa. En ole enää se pikkutyttö, joka olisi mieluummin juossut kotiinsa kuin sitä jokavuotista kolmatta kierrosta, tai josta kapteenit kilpailivat – tai siis siitä, kumman ei tarvitse ottaa "tuota" joukkueeseensa. Olen riisunut juoksulta sen vallan, mitä sillä on ollut minuun. Nyt se palvelee vain minua: minä juoksen, jos hyvältä tuntuu. Minä voin lopettaa sen koska tahansa, koska kukaan ei ota aikaa ja kirjaa tulostani numeroin. Voin hengästyä niin paljon kuin haluan, koska ei ole ketään kuuntelemassa. Se on minun hetkeni. Toistaiseksi se saa riittää: lenkkikavereiden kanssa juokseminen yhdessä tuntuu vieläkin hieman pelottavalta ajatukselta.

Niinpä minä juoksen. Nykyään se vain tuntuu niin paljon erilaiselta kuin ennemmin. Nykyään minä nautin siitä täysin rinnoin. 

Kun laihdutus ei tunnu laihdutukselta

En muista koskaa olleeni painoni suhteen kovin levollinen. Joka talvi olen jännittänyt, mahtuuko edellisvuoden kausivaate ylle, vai pitääkö ostaa uusi. Ajatus lihomisesta on tuntunut vastustamattomalta voimalta: paino vain kiipeää ylös, ja jos se hujahtaa alas, sen eteen on saanut ponnistella hartiavoimin. Jos sitä hartiavoimin ponnistelun tunnetta ei ole, ei ole toivoakaan mahtua edellisen vuoden talvitakkiin.

Siinä mielessä kulunut vuosi on ollut hyvin erilainen, kuin ne monet edelliset. Ensimmäistä kertaa ikinä oloni painoni suhteen on levollinen, ja aluksi siihen oli vaikeaa tottua: siis siihen, että paino putoaa tasaisen tappavaa tahtia, vaikka en tunne erityisesti laihduttavani. Ennen jokainen nautinnolla (tai huonolla omatunnolla) syöty herkkupala, väliin jäänyt lenkki tai ylipäätään ihan perusrento olo omassa kehossa on ollut takuuvarma merkki siitä, että saan taas haudata yhden liian pieneksi jääneen vaatteen kaapin perukoille.

Kun viimeksi laihdutin, kontrollin tarve oli hirveä. Yksi suunnittelematon herkku tai vääränlaisesti koostettu ateria saattoi tarkoittaa, että koko päivä, viikko, ja laihdutusoperaatio on vaakalaudalla, jos en heti lähde päivän toiselle lenkille ja elä loppuviikkoa laihoilla keitoilla. Nyt olen laihduttanut melkein kaksi kertaa sen, mitä laihdutin tuolloin, eikä minulla ole enää sellaista samanlaista pakonomaista kontrollintarvetta. Ruokavalioni elää elämäni mukana, eikä ole koko elämäni. Yksi kyläpaikan leivos, vähän tavallista tuhdimpi päivällinen tai koko viikon väliin jääneet treenit eivät tarkoita paniikkia, vaan pieniä, jatkuvasti eläviä muutoksia oman hyvän olon mukaan. Yksi tuhdimpi ateria tarkoittaa, että myöhemmin päivällä ei tarvitse syödä enää niin ruokaisasti, koska ei ole erityisen nälkä. That's it. Voi, kuinka paljon ajatustyötä on pitänyt tehdä noinkin yksinkertaisen asian oivaltamisen eteen!

Nämä vaatteet ovat vaatekaappini "odottavien vaatteiden" kokoelmasta. Ja koko asu on tällä kertaa puhtaasti käsitöitä: pipo on minun tekemäni, mekko minun ja äidin, ja takki ystäväni äidin tekemä (arvostan suuresti käsitöitä!). Vaikka en kannatakaan motivaatiovaatteiden hankkimista, jotkut vaatteet ovat yksinkertaisesti liian ihania luovuttavaksi. Ja onneksi en luopunut näistä, koska nyt ne voi pitkästä aikaa pukea päälle. Enkä edes erityisemmin paiskinut töitä sen eteen!

(Toki jotakin minä olen tehnyt laihtuakseni: siitä enemmän täällä!)

Sunnuntain boho-look

Jos jokin minua tyylillisesti tässä maailmassa inspiroi, se on boho. Siis se boho, jossa on samassa asussa paljon värejä, kuoseja, maksimekkoja ja villatakkeja, seppele päässä ja etnisten kauppojen koruja kaikkialla, minne vain saa korun laitettua.

Tämä on minun kesy versioni bohosta - ja sopivasti sunnuntaipäivältä, jolloin saakin olla vähän boheemi ja irrallaan kaikesta maallisesta.

Hauskaa alkavaa viikkoa kaikille! :) 

Vaatekaappirulettia

Pukeudunko aina näin, vai pukeudunko hienosti vain blogia varten? Kas siinä kysymys!

Olisi valehtelua väittää, ettei tämä blogi olisi vaikuttanut tyyliini. Photoshooteja varten haluaa laittautua, ja olla jotenkin spessumpi, kaivaa kaapista ne uusimmat ja parhaimmat vaatteet ja yhdistellä niitä tavoilla, joilla ei yleensä niitä yhdistele. Toisin sanoen tätä asuyhdistelmää ei olisi, jos ei olisi tätä blogia.

Mutta toisaalta, kun on alkanut tälläytyä photoshooteja varten, ne parhaimmat ideat valuvat myös arkikäyttöön. Se paita, jonka on joskus ostanut hetken mielijohteesta, mutta jolle ei olekaan ollut hirveästi käyttöä, pääseekin useampaan eri asuyhdistelmään ja tulee aktiivikäyttöön. Lisäksi photoshootit ovat auttaneet näkemään "sitä jotakin" tuiki tavallisissa perusvaatteissa, jotka olisi aiemmin sivuuttanut vaatekaupoissa ikävystyttävinä.

Tästä selvennyksenä kuvan huivi tarttui matkaani "En vain voi jättää tätä tänne!" ostoksena, ja roikkui henkarissa pitkät ajat pääsemättä oikein luontevaan käyttöön. Toinen esimerkki: alin paita oli "hirveen kiva" henkarissa, mutta ei sitten sekään päässyt luontevasti käyttöön muuta kuin harvakseltaan viihteellä. Päällimmäinen paita on (rumpujen pärinää) nappiostos niinkin mielettömästä paikasta kuin paikallisesta S-kaupasta! Ihan vinkkinä: ruokaostoksillakin kannattaa kulkea silmät auki, sillä myös sieltä voi löytyä hyviä, toimivia perusvaatteita ja vieläpä kohtuulliseen hintaan. Myönnettäköön, ettei S-kaupan vaatereissu kuulosta niin hohdokkaalta kuin tilata Lontoosta vaatepaketti, mutta mehän olemme ennakkoluulottomia - eikös vain?

Mitä myös olen oppinut, on se, että asusteet eivät ole vihollisia. Olen tähän mennessä käyttänyt aika harvoin asusteita: hatut tuntuvat vähän ylipukeutumiselta, ja vyöt ovat epämukavia. Niillä saa kuitenkin muutettua aika helposti asun kuin asun kokonaisilmettä! Tällä hetkellä omistan kolme eri hattua (jos siis puhutaan hatuista, eikä pipoista ja myssyistä), ja hurjat kolme eri vyötä, jotka tullee olemaan ahkerassa käytössä näin syksyllä paksujen villatakkien kuromiseksi.

Niin: tämä projekti on tehnyt pukeutumisestani kokeilullisempaa. Kaikki asuyhdistelmät eivät välttämättä aina toimi parhaalla mahdollisella tavalla, mutta onpahan tullut kokeiltua! Ja tämä asuyhdistelmä oli sellainen, joka todennäköisesti tulee toistekin käyttöön.

Uskallatteko ottaa vastaan pukeutumisneuvoja ihmiseltä, joka hetki sitten tarjosi teille S-kauppaa potentiaalisena vaatehankintalokaationa? Sitähän minäkin, joten täältä pesee: tee pientä vaatekaappirulettia ja kokeile uusia yhdistelmiä ennakkoluulottomasti. Muutama perusvaate helpottaa yhdistelyä, joten vaikka sen perusneuleen ostaminen tuntuisi kuolettavan tylsältä, se saattaa tuoda ne ältsin hienot, mutta harvoin käytetyt vaatteet uuteen loistoonsa. Jotkut yhdistelmät toimivat, jotkut eivät, mutta ei hätää - ne epäonnistuneimmat kokeilut voi aina laittaa boheemiuden piikkiin, ja boheemiushan on aina yhtä hienoa. Eikö niin?

Mira Ihmemaassa

Tämän blogin perustamisen myötä olen joutunut pakon edestä harrastamaan itsetutkiskelua. Jos multa kysytään, se on kaikista maailman tutkiskeluista kaikkein kamalinta. Olen kiinnostunut monista asioista, luen paljon tiedetutkimuksia, katson dokumentteja ja luen mitä omituisempia Wikipedia-artikkeleita ihan huvikseni – toisinsanoen seuraan maailman menoa monesta näkökulmasta. Joskus mietin, mitä avaruuden toisella puolella on. Onko avaruus loputon, vai kaartuuko se, ja alkaa jossain vaiheessa alusta? Entä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Rakastan paradokseja ja minua kutkuttaa ajatus perhosvaikutuksen ja rinnakkaistodellisuuksien olemassaolosta.

Näitäkin kysymyksiä suurempi arvoitus on kuitenkin minä itse - miten minusta tuli juuri tällainen?

Hyvä kysymys.

Luulisi että 27 vuotta samassa kehossa ja maailmaa samoilla silmillä seuranneella olisi vastaus näin yksinkertaiseen kysymykseen. Vaan kun ei ole. Se, mitä olen nykyiselläni on varmasti monien onnellisten ja onnettomien sattumusten seurausta. Taistelu masennusta ja paniikkihäiriöitä vastaan ovat jättäneet syvät arvet, jotka tuskin katoavat koskaan. Sanotaan, ettei masennuksesta voi koskaan parantua. Masentuneen maailmankuvaan sisältyy aina kysymys: ”Mitä jos?”. Hän käy läpi skenaarioanalyysin ja kaikki pelottavat vaihtoehtoiset maailmat, joita ylivilkas mielikuvitus tuo tullessaan yön pimeimpinä tunteina. Joskus mietin, olisinko voinut välttää koulukiusatuksi tulemisen esimerkiksi pukeutumalla tai käyttäytymällä eri tavoin. Jos olisin, minkälainen ihminen olisin nykyään? 

Olisinko joku täysin muu? – Aivan taatusti.
Olisiko se hyvä juttu? - Ei todellakaan.

Uskokaa tai älkää, kaiken tämän epävarmuuden takaa alkaa pikkuhiljaa kuoriutua se OIKEA Mira. Tämä Mira ei enää jännittänyt kahta päivää ennen kuvauksia, vaan asteli sen kummempia miettimättä kameran eteen – ja se näkyi! Se tunne, kun kuvat avattiin koneella ja onnistuneita kuvia oli enemmän kuin epäonnistuneita, oli aivan uskomaton. En osaa sanoa, olivatko tämän photoshootin kuvat oikeasti parempia, vai onko minäkuvani muuttunut ihan pikkuisen vähemmän itsekriittiseen suuntaan – kummin tahansa, positiivinen muutos on aina eteenpäin. 

Jenna lupasi mulle ennen tän blogin varsinaista aloittamista, että kameran edessä oppii rentoutumaan, mitä enemmän kuvia otetaan. Mieli ja kroppa rentoutuvat, omat kuvakulmat löytyvät, sekä epävarmuus väistyy. Mietin, ettei viidentoista vuoden kamerapelkoa noin vain paranneta muutamalla hassulla kuvalla – olin oikeassa, se parannetaan TUHANSILLA kuvilla, joiden joukosta löytyy muutama helmi, joissa oikeasti näytän itseltäni, mutta silti hyvältä.

Tämän päivän Liisa Ihmemaassa-henkiset kuvaukset, olivat mielikuvituksen riemujuhlaa. Teehetki keskellä pystyynkuivunutta niittyä, rekvisiittana vanha nahkasohva, matkalaukkuja ja äklösöpö kukkakuvioinen teeastiasto, olipa meillä jopa valkoinen pitsiliina. Ainoastaan Valkoinen Kani, Irvikissa ja Hatuntekijä puuttuivat. Hatut kuitenkin olivat näissä kuvauksissa vahvasti edustettuina. Hattu on sellainen asuste, jota en koskaan kuvitellut osaavani kantaa sen ansaitsemalla tavalla, mutta kappas kummaa! Näissä kuvauksissa mielikuvitus laukkasi, ja milloin kaivattiin rautateille töihin lähtenyttä miestä, hetkeä myöhemmin oltiin lähdössä matkalle kohti parempaa huomista, ja heti perään kuikuiltiin naapurin komeaa puutarhuria. 

Jokainen tarvitsee elämäänsä palan ihmemaata!

“Sometimes you think you wanna disappear, but all you really want is to be found.”
-Jeffree Star-

"Iltapäiväkahvit"

Mitä lie naapuri ajatellut, kun roudasin vinon pinon matkalaukkuja autoon ja kaasuttelin tieheni taakseni katsomatta. Mielenosoituksellisen poismuuton sijasta laukuille oli kuitenkin ihan muuta käyttöä, kun päätimme hieman OOTD-kuvien oton lomassa hieman sisustaa. :) 

Kyseessä on siis photoshootimme vol. 2! Näistä photoshooteista huomasi, että alkujähmeys on tiessään, ja molemmat meistä olimme varmempia sekä kameran edessä että takana. Ensimmäinen kerta kuvattavana on tiedättekö aina ainakin jossakin määrin hieman väkinäistä, kiusaantunutta ja epävarmaa - palaamme taas alkukysymykseen: "Olenko minä tarpeeksi hyvännäköinen?" Nyt, kun ensimmäiset kuvaukset on "lusittu", ja molemmat tietävät, mitä odottaa, nämä sessiot ovat huomattavasti luontevampia! 

"Lisää...?"

 Näin vaateparren kannalta tämä on hyvin, hyvin lähellä, ellei täsmälleen sitä, miten minä haluan pukeutua. Hattujen suhteen teimme Miran kanssa vaihtokaupan: minun vinolierinen hattuni sopi selvästi paremmin hänen vintage-henkiseen tyyliinsä (gotta luv it! <3), ja tämä Miran pipotin taas istui kuin nakutettu tähän kokonaisuuteen. Onko minulla siis tarjota teille taas köyhän naisen tyylivinkkejä? Kyllä vain! Verkostoitukaa ja lainatkaa, jos suinkin voitte! Koskaan ei voi tietää, jos kaverilla on jotakin, mikä ei ihan hänelle natsaa, mutta sinulle sitäkin paremmin. Ja reilu kaverihan tietenkin palauttaa lainansa. ;)

Ja koska tämä blogi on myös oman itsetunnon kehittämisen visuaalinen prosessi: photoshooteissa on tietyllä tapaa mahdollisuus myös olla jotakin, mitä ei ole. Me voimme luoda rajattomasti erilaisia todellisuuksia ja eläytyä niihin samalla tavalla, kuin kirjailija fiktiiviseen maailmaansa, tai (krhm!) kuvataiteilija teostensa syövereihin, ja voimme itse mallina muuntautua niin moniin eri rooleihiin kuin vain pystymme. Niin kuin aikuisten Barbie-leikkejä, tiedättekö? Ja siinähän ei ole muuten mitään vikaa!

Mutta minulle oli itse asiassa todella vahvistava kokemus huomata, että voin olla samalla kertaa sekä kuvauksellinen että, noh, minä itse. Minä, omine hassuine piirteineni, omine tuttuine ilmeineni, omine ajatuksineni. Ilman, että tarvitsisi varta vasten olla jossakin tietyssä roolissa. Voi hymyillä kameralle tietäen, että se on ihan ok hymy, eikä mikään "se irvistys, jolta minä aina näytän hymyillessäni". Itse asiassa minä pidin jopa niistä kuvista, joissa minä repesin kameralle, näytin humalaiselta tai muuten...hm, jännittävältä. Ne eivät olleet häpeällisiä kuvia, vaan aidosti hauskoja, ja ikuistivat kaiken sen, mitä tässä päivässä on ollut hienoa.

Eli mikä tässä päivässä oli hienoa (jos ei hyväksytä vastausta "kaikki")?

Yhtenä asiana ainakin se, että voi heittäytyä minulle hyvin rakkaaseen harrastukseen ilman, että tarvitsee erikseen jännittää omaa mokaamista tai sitä, että oma heittäytyminen tai "omana itsenä olo" olisi jollakin tavalla epäviehättävän näköistä. Ja se on aika hemmetin iso saavutus ottaen huomioon, että nämä olivat vasta 2. photoshootit.

Eli ihan nastat iltapäiväkahvit meillä oli!

OOTD ja plusosastorageilua

Laihtuminen ei ole aina aivan aukottoman positiivinen asia. Ensinnäkin se on kallista lystiä, kun käytännössä koko vaatekaapin sisältö menee vaihtoon. Toisekseen paljon laihtuneena vaateostoksilla oleminen on, kuin ostaisi vaatteita ventovieraalle: se keho ei yksinkertaisesti ole enää se, mitä on tottunut pukemaan. Tiedätkö tunteen, kun kädet ripustavat sovittamatta takaisin vaatteen, joka "ei millään voi mahtua minun kokoiselleni", tai kun jalat kieltäytyvät astumasta liikkeeseen, jossa ei ennenkään ole ollut vaatteita "minun kokoiselleni"? No, tällaisen ongelman edessä olen itse. Tämän paidan löysin Bik Bokista, josta en uskonut löytäväni mitään, mikä mahtuisi. No, mahtuihan se, ja vieläpä mainiosti!

Paita: Bik Bok. Korvakorut: Glitter. Rannekoru: SPR:n kirppari, hintaa 0,30 €!
Suosittelen silmäilemään tarkoin paikallisten kirppareiden korutarjonnan. 

Sitten se toinen dilemma: kun on kauan tyytynyt enemmän tai vähemmän kompromisseihin, täydellinen valinnanvapaus tarjonnan ja kokojen suhteen lyö ällikällä. Runsaudenpulan keskellä oma tyyli on hakusessa, ja tätä ongelmaa ei ollut aikana, jolloin se suppea plusosasto oli käytännössä ainoa osasto, josta löysin sopivaa päällepantavaa. Ja tämä on muuten erittäin painava osasyy siihen, miksi tyylini on pahimmillaan (no, okei, heti aamulookini jälkeen, jolloin näytän pulsulta) turhan virastomainen. Sydämessäni asuu boheemi nainen, ja silmäni on mieltynyt hipsterhenkiseen söpöstelyyn. Rakastan vahvoja värejä, liehuvia helmoja, rusettikauluksia ja koulutyttöhameita. Löytäisin tätä kaikkea - kaikkialta muualta paitsi plusosastoilta. Anteeksi nyt vain!

Kun muu myymälä sykkii väriä ja ajankohtaisia kuoseja, printtejä ja trendivillityksiä, plusosasto tarjoaa mustaa, valkoista, ehkä jonkun pliisun version siitä ajankohtaisimmasta trendivillityksestä ja villeimmät värit korkeintaan löysänä trikootunikana. Tästä syystä tyylini on ollut pitkään käytännössä väritön. Ymmärrän täysin perustelut siitä, että Suomen kokoisessa valtiossa ja tällä väestömäärällä valikoima on auttamatta pienempi kuin vaikkapa briteissä, eivätkä erikoismyymälät tahdo menestyä yhtään pienemmissä kaupungeissa. Mutta sitä en ilman taistelua niele, että plusosastojen tarjonta on valjua siksi, että ylipainoiset eivät oikeasti edes halua mustaa kummempaa. Vai mitä mieltä olette?

Shoppailua + OOTD

Kirjoitan tätä päivitystä hyvillä mielin. 

Mä oon viimevuosina ostanut todella vähän vaatteita. Ne muutamat rievut mitä oon kaupasta kotiin kantanut, ovat pääasiassa olleet mustia ja valmistettu trikoosta. En edes muista koska olisin viimeksi oikeasti sovittanut vaatteita kunnolla, saati sitten tuntenut iloa sovituskopissa. Mun muistot sovituskopista ovat lähinnä noloja, sillä jopa se suurin koko puristi jostain.

Aiemmin vaatteiden ostaminen on ollut mulle pääasiassa täydellisiä pettymyksiä. Vaatekaupan rekit ovat pullollaan kauniita vaatteita, mutta kun raahasin ne mukanani sovituskoppiin, olivat ne kaikki auttamatta liian pieniä. Pluskokoisten osastot sen sijaan ovat suomessa niin surkeassa jamassa, että näin lyhyen ihmisen on vaikea löytää sieltä istuvia vaatteita. Näistä, ja monista muista tekosyistä johtuen olen jo vuosia tyytynyt ”helppoon” vaihtoehtoon – trikooseen ja huppareihin. 

Löysin tänään unelmieni flanellipaidan. Sanoin heti ääneen, että tuossa ei kyllä ole mun kokoa ja meinasin kävellä ohi sen kummempia ajattelematta. Jenna kuitenkin käski mun sovittaa. Vastentahtoisesti ja hieman kauhunsekaisin tuntein vedin paidan päälleni ja aloin napittaa. Napit menivät kiinni, eikä paita kiristänyt mistään! MITÄ TÄMÄ ON??

Olen viimeaikoina kasannut itselleni pientä tyylikirjaa Pinterestiin, jonne olen kasannut itselleni ”sit kun” vaatteita. Tänään ihanan flanellipaidan löydettyäni mietin että miksei se ”sit kun” voisi olla NYT ja TÄSSÄ? Tänään mukaan tarttuikin useampia vaatteita ja joitain asusteita. Kirpputorilta löytyi myös sievä fiftarityylinen pallomekko hurjaan kahden euron hintaan.

Tänään ostoksilta kotiin saapui eri nainen kuin aamulla lähtiessä. Tämä uusi nainen on itsevarmempi ja kauniimpi. Hän kulkee pää pystyssä ja peiliin katsoessaan miettii; ”Hitsi, kun mä näytänkin hyvältä.”

Life is like riding a bicycle. To keep your balance, you must keep moving.
-Albert Einstein-