Mira Ihmemaassa

Tämän blogin perustamisen myötä olen joutunut pakon edestä harrastamaan itsetutkiskelua. Jos multa kysytään, se on kaikista maailman tutkiskeluista kaikkein kamalinta. Olen kiinnostunut monista asioista, luen paljon tiedetutkimuksia, katson dokumentteja ja luen mitä omituisempia Wikipedia-artikkeleita ihan huvikseni – toisinsanoen seuraan maailman menoa monesta näkökulmasta. Joskus mietin, mitä avaruuden toisella puolella on. Onko avaruus loputon, vai kaartuuko se, ja alkaa jossain vaiheessa alusta? Entä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Rakastan paradokseja ja minua kutkuttaa ajatus perhosvaikutuksen ja rinnakkaistodellisuuksien olemassaolosta.

Näitäkin kysymyksiä suurempi arvoitus on kuitenkin minä itse - miten minusta tuli juuri tällainen?

Hyvä kysymys.

Luulisi että 27 vuotta samassa kehossa ja maailmaa samoilla silmillä seuranneella olisi vastaus näin yksinkertaiseen kysymykseen. Vaan kun ei ole. Se, mitä olen nykyiselläni on varmasti monien onnellisten ja onnettomien sattumusten seurausta. Taistelu masennusta ja paniikkihäiriöitä vastaan ovat jättäneet syvät arvet, jotka tuskin katoavat koskaan. Sanotaan, ettei masennuksesta voi koskaan parantua. Masentuneen maailmankuvaan sisältyy aina kysymys: ”Mitä jos?”. Hän käy läpi skenaarioanalyysin ja kaikki pelottavat vaihtoehtoiset maailmat, joita ylivilkas mielikuvitus tuo tullessaan yön pimeimpinä tunteina. Joskus mietin, olisinko voinut välttää koulukiusatuksi tulemisen esimerkiksi pukeutumalla tai käyttäytymällä eri tavoin. Jos olisin, minkälainen ihminen olisin nykyään? 

Olisinko joku täysin muu? – Aivan taatusti.
Olisiko se hyvä juttu? - Ei todellakaan.

Uskokaa tai älkää, kaiken tämän epävarmuuden takaa alkaa pikkuhiljaa kuoriutua se OIKEA Mira. Tämä Mira ei enää jännittänyt kahta päivää ennen kuvauksia, vaan asteli sen kummempia miettimättä kameran eteen – ja se näkyi! Se tunne, kun kuvat avattiin koneella ja onnistuneita kuvia oli enemmän kuin epäonnistuneita, oli aivan uskomaton. En osaa sanoa, olivatko tämän photoshootin kuvat oikeasti parempia, vai onko minäkuvani muuttunut ihan pikkuisen vähemmän itsekriittiseen suuntaan – kummin tahansa, positiivinen muutos on aina eteenpäin. 

Jenna lupasi mulle ennen tän blogin varsinaista aloittamista, että kameran edessä oppii rentoutumaan, mitä enemmän kuvia otetaan. Mieli ja kroppa rentoutuvat, omat kuvakulmat löytyvät, sekä epävarmuus väistyy. Mietin, ettei viidentoista vuoden kamerapelkoa noin vain paranneta muutamalla hassulla kuvalla – olin oikeassa, se parannetaan TUHANSILLA kuvilla, joiden joukosta löytyy muutama helmi, joissa oikeasti näytän itseltäni, mutta silti hyvältä.

Tämän päivän Liisa Ihmemaassa-henkiset kuvaukset, olivat mielikuvituksen riemujuhlaa. Teehetki keskellä pystyynkuivunutta niittyä, rekvisiittana vanha nahkasohva, matkalaukkuja ja äklösöpö kukkakuvioinen teeastiasto, olipa meillä jopa valkoinen pitsiliina. Ainoastaan Valkoinen Kani, Irvikissa ja Hatuntekijä puuttuivat. Hatut kuitenkin olivat näissä kuvauksissa vahvasti edustettuina. Hattu on sellainen asuste, jota en koskaan kuvitellut osaavani kantaa sen ansaitsemalla tavalla, mutta kappas kummaa! Näissä kuvauksissa mielikuvitus laukkasi, ja milloin kaivattiin rautateille töihin lähtenyttä miestä, hetkeä myöhemmin oltiin lähdössä matkalle kohti parempaa huomista, ja heti perään kuikuiltiin naapurin komeaa puutarhuria. 

Jokainen tarvitsee elämäänsä palan ihmemaata!

“Sometimes you think you wanna disappear, but all you really want is to be found.”
-Jeffree Star-