Olen aina ollut ylipainoinen ja valokuvat ovat olleet mulle
se pahin ja kouriintuntuvin todiste siitä. Joskus kun katson itseäni peilistä,
ajattelen etten näytä ollenkaan hassummalta, kunnes joku ottaa valokuvan.
Valokuvasta irvistää ylileveä ryhävalas, jonka kaksoisleuka lepattaa tuulessa.
Todellisuus iskee kasvoille – luulen olevani paremman näköinen kuin
todellisuudessa olen. Ulos lähtiessäni katson tarkoin, ettei mitään
ylimääräistä makkaraa tai ihokaistaletta ole näkyvissä – yleensä tämä hoituu sillä
ylisuurella hupparilla höystettynä lippiksellä ja aurinkolaseilla.
Mun isä on harrastelijavalokuvaaja, ja mun lapsuus ja
nuoruus on ikuistettu tuhansin ja taas tuhansin valokuvin. Tämä
kuitenkin loppui siihen, kun itsetuntoni alkoi teini-ikäisenä järkkyä
kiusaamisen ja ulkopuolelle sulkemisen seurauksena. Se aiemmin valokuvissa
luontevasti hymyillyt tyttö käski kameran
kanssa heilujaa työntämään kameran sinne, minne aurinko ei paista.
Viimeisen vuoden aikana olen muuttunut paljon fyysisesti.
Painoa on lähtenyt, sillä löysin uudelleen rakkauden liikuntaan usean eri lajin
kautta. Samalla matkalla olen onnistunut luomaan aiempaa terveellisemmän
suhtautumisen ruokaan. Millään superdieetillä en ole ollut, vaan opettelin syömään
vähän järkevämmin.
Tammikuussa meille tuli koiranpentu, siperianhusky. Koira,
joka vaatii paljon huomiota, liikuntaa ja on täynnä pentumaista tarmoa ja
intoa. Tämän (ei enää niin) pienen karvapallon kanssa lekkeilystä on tullut
mulle todella tärkeää. Hetki omaa aikaa metsässä, hiljaisuudessa. Olen
tutustunut talomme takana oleviin metsiin niin, että tunnen ne paremmin kuin
omat taskuni. Nautin siitä, kun pieni hiki kihoaa pintaan kun juoksemme yhdessä
koiran kanssa metsäautotietä pitkin. MINÄ,
joka vielä pari vuotta sitten nosti penkistä hädintuskin oman perseensä
raahautuakseen jääkaapille.
Henkinen puoli kuitenkin raahaa pahasti perässä, sillä
peilin edessä puristelen edelleen vatsamakkaroitani, kaksoisleukaani, sekä salamipötköjä
muistuttavia hyllyviä reisiäni. Vaatekaappini sisältö puhuu muutoksen puolesta,
mutta löydän aina selityksen muutosta vastaan. ”Tää toppi nyt on vaan vähän
venynyt ja vanunut ajan myötä”. Minun suurin ongelmani itseni suhteen on siis korvien
välissä. Fyysinen puoli järjestyy kyllä, sen eteen on paljon helpompi tehdä
töitä kuin henkisen puolen. Jos tämän blogin pitäminen kohottaa minun
itsetuntoani ja muuttaisi sitä kuinka näen itseni edes ihan vähän, se on jo
suuri voitto.
Tässä blogissa ei ole
kyse painonpudotuksesta, vaan matkasta siihen pisteeseen, jossa voimme
arvostaa itseämme niin paljon kuin oikeasti ansaitsemme, jossa voimme rehellisesti
sanoa olevamme kauniita.
Toivotan siis sinut, lukija lämpimästi tervetulleeksi
seuraamaan tätä polkua, josta tulee valehtelematta aivan helvetin raskas, mutta samalla hauska matka itsetunnon alkulähteille.
Haluan, että herätämme ajatuksia ja keskustelua näistä kipeistä aiheista, sekä
voimme yhdessä muuttaa omaa asennoitumista itseemme, polttaa roviolla ne
itseinhon demonit, jotka meitä monia seuraavat.
“Don’t compare yourself with anyone in the world…if you do, you are insulting yourself.”-Jeffree Star-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti