Mira Ihmemaassa

Tämän blogin perustamisen myötä olen joutunut pakon edestä harrastamaan itsetutkiskelua. Jos multa kysytään, se on kaikista maailman tutkiskeluista kaikkein kamalinta. Olen kiinnostunut monista asioista, luen paljon tiedetutkimuksia, katson dokumentteja ja luen mitä omituisempia Wikipedia-artikkeleita ihan huvikseni – toisinsanoen seuraan maailman menoa monesta näkökulmasta. Joskus mietin, mitä avaruuden toisella puolella on. Onko avaruus loputon, vai kaartuuko se, ja alkaa jossain vaiheessa alusta? Entä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Rakastan paradokseja ja minua kutkuttaa ajatus perhosvaikutuksen ja rinnakkaistodellisuuksien olemassaolosta.

Näitäkin kysymyksiä suurempi arvoitus on kuitenkin minä itse - miten minusta tuli juuri tällainen?

Hyvä kysymys.

Luulisi että 27 vuotta samassa kehossa ja maailmaa samoilla silmillä seuranneella olisi vastaus näin yksinkertaiseen kysymykseen. Vaan kun ei ole. Se, mitä olen nykyiselläni on varmasti monien onnellisten ja onnettomien sattumusten seurausta. Taistelu masennusta ja paniikkihäiriöitä vastaan ovat jättäneet syvät arvet, jotka tuskin katoavat koskaan. Sanotaan, ettei masennuksesta voi koskaan parantua. Masentuneen maailmankuvaan sisältyy aina kysymys: ”Mitä jos?”. Hän käy läpi skenaarioanalyysin ja kaikki pelottavat vaihtoehtoiset maailmat, joita ylivilkas mielikuvitus tuo tullessaan yön pimeimpinä tunteina. Joskus mietin, olisinko voinut välttää koulukiusatuksi tulemisen esimerkiksi pukeutumalla tai käyttäytymällä eri tavoin. Jos olisin, minkälainen ihminen olisin nykyään? 

Olisinko joku täysin muu? – Aivan taatusti.
Olisiko se hyvä juttu? - Ei todellakaan.

Uskokaa tai älkää, kaiken tämän epävarmuuden takaa alkaa pikkuhiljaa kuoriutua se OIKEA Mira. Tämä Mira ei enää jännittänyt kahta päivää ennen kuvauksia, vaan asteli sen kummempia miettimättä kameran eteen – ja se näkyi! Se tunne, kun kuvat avattiin koneella ja onnistuneita kuvia oli enemmän kuin epäonnistuneita, oli aivan uskomaton. En osaa sanoa, olivatko tämän photoshootin kuvat oikeasti parempia, vai onko minäkuvani muuttunut ihan pikkuisen vähemmän itsekriittiseen suuntaan – kummin tahansa, positiivinen muutos on aina eteenpäin. 

Jenna lupasi mulle ennen tän blogin varsinaista aloittamista, että kameran edessä oppii rentoutumaan, mitä enemmän kuvia otetaan. Mieli ja kroppa rentoutuvat, omat kuvakulmat löytyvät, sekä epävarmuus väistyy. Mietin, ettei viidentoista vuoden kamerapelkoa noin vain paranneta muutamalla hassulla kuvalla – olin oikeassa, se parannetaan TUHANSILLA kuvilla, joiden joukosta löytyy muutama helmi, joissa oikeasti näytän itseltäni, mutta silti hyvältä.

Tämän päivän Liisa Ihmemaassa-henkiset kuvaukset, olivat mielikuvituksen riemujuhlaa. Teehetki keskellä pystyynkuivunutta niittyä, rekvisiittana vanha nahkasohva, matkalaukkuja ja äklösöpö kukkakuvioinen teeastiasto, olipa meillä jopa valkoinen pitsiliina. Ainoastaan Valkoinen Kani, Irvikissa ja Hatuntekijä puuttuivat. Hatut kuitenkin olivat näissä kuvauksissa vahvasti edustettuina. Hattu on sellainen asuste, jota en koskaan kuvitellut osaavani kantaa sen ansaitsemalla tavalla, mutta kappas kummaa! Näissä kuvauksissa mielikuvitus laukkasi, ja milloin kaivattiin rautateille töihin lähtenyttä miestä, hetkeä myöhemmin oltiin lähdössä matkalle kohti parempaa huomista, ja heti perään kuikuiltiin naapurin komeaa puutarhuria. 

Jokainen tarvitsee elämäänsä palan ihmemaata!

“Sometimes you think you wanna disappear, but all you really want is to be found.”
-Jeffree Star-

"Iltapäiväkahvit"

Mitä lie naapuri ajatellut, kun roudasin vinon pinon matkalaukkuja autoon ja kaasuttelin tieheni taakseni katsomatta. Mielenosoituksellisen poismuuton sijasta laukuille oli kuitenkin ihan muuta käyttöä, kun päätimme hieman OOTD-kuvien oton lomassa hieman sisustaa. :) 

Kyseessä on siis photoshootimme vol. 2! Näistä photoshooteista huomasi, että alkujähmeys on tiessään, ja molemmat meistä olimme varmempia sekä kameran edessä että takana. Ensimmäinen kerta kuvattavana on tiedättekö aina ainakin jossakin määrin hieman väkinäistä, kiusaantunutta ja epävarmaa - palaamme taas alkukysymykseen: "Olenko minä tarpeeksi hyvännäköinen?" Nyt, kun ensimmäiset kuvaukset on "lusittu", ja molemmat tietävät, mitä odottaa, nämä sessiot ovat huomattavasti luontevampia! 

"Lisää...?"

 Näin vaateparren kannalta tämä on hyvin, hyvin lähellä, ellei täsmälleen sitä, miten minä haluan pukeutua. Hattujen suhteen teimme Miran kanssa vaihtokaupan: minun vinolierinen hattuni sopi selvästi paremmin hänen vintage-henkiseen tyyliinsä (gotta luv it! <3), ja tämä Miran pipotin taas istui kuin nakutettu tähän kokonaisuuteen. Onko minulla siis tarjota teille taas köyhän naisen tyylivinkkejä? Kyllä vain! Verkostoitukaa ja lainatkaa, jos suinkin voitte! Koskaan ei voi tietää, jos kaverilla on jotakin, mikä ei ihan hänelle natsaa, mutta sinulle sitäkin paremmin. Ja reilu kaverihan tietenkin palauttaa lainansa. ;)

Ja koska tämä blogi on myös oman itsetunnon kehittämisen visuaalinen prosessi: photoshooteissa on tietyllä tapaa mahdollisuus myös olla jotakin, mitä ei ole. Me voimme luoda rajattomasti erilaisia todellisuuksia ja eläytyä niihin samalla tavalla, kuin kirjailija fiktiiviseen maailmaansa, tai (krhm!) kuvataiteilija teostensa syövereihin, ja voimme itse mallina muuntautua niin moniin eri rooleihiin kuin vain pystymme. Niin kuin aikuisten Barbie-leikkejä, tiedättekö? Ja siinähän ei ole muuten mitään vikaa!

Mutta minulle oli itse asiassa todella vahvistava kokemus huomata, että voin olla samalla kertaa sekä kuvauksellinen että, noh, minä itse. Minä, omine hassuine piirteineni, omine tuttuine ilmeineni, omine ajatuksineni. Ilman, että tarvitsisi varta vasten olla jossakin tietyssä roolissa. Voi hymyillä kameralle tietäen, että se on ihan ok hymy, eikä mikään "se irvistys, jolta minä aina näytän hymyillessäni". Itse asiassa minä pidin jopa niistä kuvista, joissa minä repesin kameralle, näytin humalaiselta tai muuten...hm, jännittävältä. Ne eivät olleet häpeällisiä kuvia, vaan aidosti hauskoja, ja ikuistivat kaiken sen, mitä tässä päivässä on ollut hienoa.

Eli mikä tässä päivässä oli hienoa (jos ei hyväksytä vastausta "kaikki")?

Yhtenä asiana ainakin se, että voi heittäytyä minulle hyvin rakkaaseen harrastukseen ilman, että tarvitsee erikseen jännittää omaa mokaamista tai sitä, että oma heittäytyminen tai "omana itsenä olo" olisi jollakin tavalla epäviehättävän näköistä. Ja se on aika hemmetin iso saavutus ottaen huomioon, että nämä olivat vasta 2. photoshootit.

Eli ihan nastat iltapäiväkahvit meillä oli!

OOTD ja plusosastorageilua

Laihtuminen ei ole aina aivan aukottoman positiivinen asia. Ensinnäkin se on kallista lystiä, kun käytännössä koko vaatekaapin sisältö menee vaihtoon. Toisekseen paljon laihtuneena vaateostoksilla oleminen on, kuin ostaisi vaatteita ventovieraalle: se keho ei yksinkertaisesti ole enää se, mitä on tottunut pukemaan. Tiedätkö tunteen, kun kädet ripustavat sovittamatta takaisin vaatteen, joka "ei millään voi mahtua minun kokoiselleni", tai kun jalat kieltäytyvät astumasta liikkeeseen, jossa ei ennenkään ole ollut vaatteita "minun kokoiselleni"? No, tällaisen ongelman edessä olen itse. Tämän paidan löysin Bik Bokista, josta en uskonut löytäväni mitään, mikä mahtuisi. No, mahtuihan se, ja vieläpä mainiosti!

Paita: Bik Bok. Korvakorut: Glitter. Rannekoru: SPR:n kirppari, hintaa 0,30 €!
Suosittelen silmäilemään tarkoin paikallisten kirppareiden korutarjonnan. 

Sitten se toinen dilemma: kun on kauan tyytynyt enemmän tai vähemmän kompromisseihin, täydellinen valinnanvapaus tarjonnan ja kokojen suhteen lyö ällikällä. Runsaudenpulan keskellä oma tyyli on hakusessa, ja tätä ongelmaa ei ollut aikana, jolloin se suppea plusosasto oli käytännössä ainoa osasto, josta löysin sopivaa päällepantavaa. Ja tämä on muuten erittäin painava osasyy siihen, miksi tyylini on pahimmillaan (no, okei, heti aamulookini jälkeen, jolloin näytän pulsulta) turhan virastomainen. Sydämessäni asuu boheemi nainen, ja silmäni on mieltynyt hipsterhenkiseen söpöstelyyn. Rakastan vahvoja värejä, liehuvia helmoja, rusettikauluksia ja koulutyttöhameita. Löytäisin tätä kaikkea - kaikkialta muualta paitsi plusosastoilta. Anteeksi nyt vain!

Kun muu myymälä sykkii väriä ja ajankohtaisia kuoseja, printtejä ja trendivillityksiä, plusosasto tarjoaa mustaa, valkoista, ehkä jonkun pliisun version siitä ajankohtaisimmasta trendivillityksestä ja villeimmät värit korkeintaan löysänä trikootunikana. Tästä syystä tyylini on ollut pitkään käytännössä väritön. Ymmärrän täysin perustelut siitä, että Suomen kokoisessa valtiossa ja tällä väestömäärällä valikoima on auttamatta pienempi kuin vaikkapa briteissä, eivätkä erikoismyymälät tahdo menestyä yhtään pienemmissä kaupungeissa. Mutta sitä en ilman taistelua niele, että plusosastojen tarjonta on valjua siksi, että ylipainoiset eivät oikeasti edes halua mustaa kummempaa. Vai mitä mieltä olette?

Meikkipellen muistelmat

Kiinnostuin meikeistä ja meikkaamisesta jo varsin pienenä. Kaikki ihanat värit, kimalteet ja helmiäishohde vetivät mua puoleensa. Muistan kuinka kotikaupunkini Citymarketissa oli kauniisti valaistu kosmetiikkaosasto, jossa saatoin viettää koko sen ajan kuin vanhempani olivat ruokaostoksilla, kosketellen ja ihastellen erilaisia kosmetiikkatuotteita. Olin silloin vielä niin nuori, etten oikeasti vielä ymmärtänyt niiden käyttötarkoituksia, mutta ei mun tarvinnutkaan tietää. Mulle tärkeintä oli saada kosketella niitä. 

Noin kymmenvuotiaana joulupukki muisti mua paketilla, jonka sisältä paljastui lasten meikkipaletti. Kyseisestä meikkipaletista löytyi ihania luomivärejä, kirkkaan pinkki poskipuna ja pari suhteellisen väritöntä huulikiiltoa. Siihen aikaan mulla oli kirjoituspöytä, jonka kansi aukesi peilipöydäksi.  Heti joulupäivänä siivosin peilipöydän, että sain laitettua mun uuden hienon meikkipaletin sinne, kunniapaikalle. Se joululoma meni meikkikokeiluja tehdessä, ja kaikkia räikeitä värikombinaatioita kokeillessa. Näihin aikoihin sain seurata vierestä lähietäisyydeltä, kuinka isoveljeni silloinen tyttöystävä meikkasi itseään. Tämän seurauksena tutustuin käsitteisiin meikkivoide, ripsiväri, kajali ja puuteri. Omia meikkejä mulla ei vielä ollut, mutta hänen meikkaamisen seuraaminen oli mulle kuin lauantai-illan viihdeohjelmaa.

Ensimmäistä kertaa laitoin meikkiä kouluun kuudennella luokalla. Kyseessä ei ollut mitään radikaalia, vaan vähän ripsiväriä. Välittömästi, kun kävelin vähän ylpeänä ulkomuodostani luokkaan, sain osakseni supattelua ja ”meikkipellen” leiman, vaikken ollutkaan luokkani ensimmäinen joka käytti meikkiä. Satuin vain olemaan luokan ensimmäinen epäsuosittu, joka käytti meikkiä. Tästä lannistuneena meikkikokeilut saivat jäädä ja seuraavan kerran poistuin kotoa meikattuna vasta pitkälti yläasteella.

Ammattikoulussa meikkaaminen oli mulle jokapäiväistä  - osa arkea, enkä koskaan poistunut kotoa ilman meikkiä. Itsevarmuuteni oli yläasteen jäljiltä kasvanut jossain määrin takaisin, ja olin enemmän oma itseni kuin aikoihin. Ammattikouluaikoina heräsin joka aamu klo 5:15, että ehdin lätkiä pakkelit naamaan. Siihen aikaan opiskelin parturi-kampaajaksi, joten hiuspuoli hoitui yleensä jonkun luokkakaverin toimesta aamun teoriatunneilla.

Mun suurin meikki-idoli jo yli kymmenen vuoden ajalta on ollut Jeffree Star, jolta oon oppinut todella paljon meikkaamisesta ja oikeastaan ihan kaikesta. Jeffree on myös ollut mulle roolimalli siinäkin mielessä, että se on aina kehottanut kaikkia olemaan piittaamatta v###uakaan siitä, mitä muut ajattelee. Pitkään noudatinkin tätä, ja olin 16-20 vuotiaana ylpeä cybergootti. Olin siisti, ja jos jotain ei sattunut miellyttämään, sai painua mielipiteineen kuuseen.  

Jossain vaiheessa painonnousun myötä itsevarmuuteni mureni jälleen, ja palasin elämään harmaavarpusena.

Nykyään meikkaan yleensä vain erikoistilaisuuksiin, en esimerkiksi kauppareissua varten. Meikkipussini on käytännöllinen, eli toisinsanoen tylsä. Huulipunia en ole oikein koskaan oppinut käyttämään.Tähänkin haluan tämän blogin myötä saada muutoksen, opetella käyttämään värejä, näyttämään siltä miltä minusta tuntuu – eli UPEALTA. 

 

“What others think about you is not important. What you think about yourself means everything.”
-Jeffree Star-

Kynsilakat testissä

Rakastan kynsilakkoja. Minulla on aika isot kokoelmat kynsilakkoja, mitkä ihan itse haalittuja ja mitkä tavalla tai toisella kynsilakkarasiaani ajautuneita, ja löytyypä jokunen tarrakoristekin. Omia kynsiäni en erityisemmin rakasta. Minulla on tavanomaista hieman leveämmät ja lyhyemmät kynnet, mikä alkoi oikeastaan vaivaamaan minua vasta kultaisina yläasteaikoina, kun niitä sanottiin ykskantaan vastenmielisiksi. On kuitenkin kurja elää häveten jotakin ruumiinpiirrettään kouluaikaisten kommenttien vuoksi, joten rohkaisen mieleni ja julkaisen sen, mitä en uskonut ikinä, ikinä, ikinä julkaisevani: kynsipäivityksen!  

Solidaarisuuden nimissä vähän usemman merkkistä lakkaa kokeilussa: L'oréalia, Rimmeliä ja Oriflamea

Testissä siis kolme lakkaa, L'oréalin Color Riche Le Vernis A L´Huile (olihan sanahirviö!), Rimmelin kultainen glitterlakka ja Oriflamen the One geelipäällyslakka.

Rehellisen mielipiteen todetakseni L'oréalin kynsilakka on lompakolle tyyristä tavaraa, mutta hintansa väärti: lakka levittyy vaivattomasti, väriä on paljon, ja lakka kuivuu nopeasti. Ehdoton suosikkilakkani! Miinuksena omaan makuuni hieman suppeahko värimaailma, mutta mikäli mieleinen väri löytyy, tämä kannattaa ottaa peruslakaksi.

Rimmelin glitterlakkaan en ollut aivan yhtä tyytyväinen. Hileitä ja kimalletta on paljon, mutta käyttötarkoitukseeni - lakan töpöttämiseen aivan kynnen kärkeen - tämä ei toiminut aivan yhtä hyvin kuin muut glitterlakkani. Pienellä kärsivällisyydellä tämä lakka kuitenkin tuotti toivotun lopputuloksen, ja sävyhän on mitä mainioin. Yhdistettynä tummanviolettiin silkkaa unelmaa!

The Onen geelipäällyslakka on ollut aktiivisessa käytössä. Myös tämän lakan levittyvyys on vaivatonta isolla siveltimellä, eikä tämänkään lakan kuivumista tarvitse aivan huokaillen odotella. Tällä lakalla on hassu taipumus "rihmoittua" hämähäkinseittimäiseksi pullon ja siveltimen välillä, mutta toistaiseksi tämä ei ole haitannut käyttöä.

Tämä on btw yksi suosikkilakkaustyyleistäni. Ehdoton suosikkiyhdistelmäni on nudelakka, tai vaihtoehtoisesti puuterinvärinen + hopeista glitterlakkaa kynnenkärkeen. Violetin ja kullan yhdistelmä näin syksyn tullen on mukavaa vaihtelua arkeen! Sinänsä tämä lakkaus ei ole konstikas: glitterlakkaa vain töpötellään varovasti siveltimellä kynnen kärkeen. Sopivasti blingiä myös maltillisemmalle silmälle!

Shoppailua + OOTD

Kirjoitan tätä päivitystä hyvillä mielin. 

Mä oon viimevuosina ostanut todella vähän vaatteita. Ne muutamat rievut mitä oon kaupasta kotiin kantanut, ovat pääasiassa olleet mustia ja valmistettu trikoosta. En edes muista koska olisin viimeksi oikeasti sovittanut vaatteita kunnolla, saati sitten tuntenut iloa sovituskopissa. Mun muistot sovituskopista ovat lähinnä noloja, sillä jopa se suurin koko puristi jostain.

Aiemmin vaatteiden ostaminen on ollut mulle pääasiassa täydellisiä pettymyksiä. Vaatekaupan rekit ovat pullollaan kauniita vaatteita, mutta kun raahasin ne mukanani sovituskoppiin, olivat ne kaikki auttamatta liian pieniä. Pluskokoisten osastot sen sijaan ovat suomessa niin surkeassa jamassa, että näin lyhyen ihmisen on vaikea löytää sieltä istuvia vaatteita. Näistä, ja monista muista tekosyistä johtuen olen jo vuosia tyytynyt ”helppoon” vaihtoehtoon – trikooseen ja huppareihin. 

Löysin tänään unelmieni flanellipaidan. Sanoin heti ääneen, että tuossa ei kyllä ole mun kokoa ja meinasin kävellä ohi sen kummempia ajattelematta. Jenna kuitenkin käski mun sovittaa. Vastentahtoisesti ja hieman kauhunsekaisin tuntein vedin paidan päälleni ja aloin napittaa. Napit menivät kiinni, eikä paita kiristänyt mistään! MITÄ TÄMÄ ON??

Olen viimeaikoina kasannut itselleni pientä tyylikirjaa Pinterestiin, jonne olen kasannut itselleni ”sit kun” vaatteita. Tänään ihanan flanellipaidan löydettyäni mietin että miksei se ”sit kun” voisi olla NYT ja TÄSSÄ? Tänään mukaan tarttuikin useampia vaatteita ja joitain asusteita. Kirpputorilta löytyi myös sievä fiftarityylinen pallomekko hurjaan kahden euron hintaan.

Tänään ostoksilta kotiin saapui eri nainen kuin aamulla lähtiessä. Tämä uusi nainen on itsevarmempi ja kauniimpi. Hän kulkee pää pystyssä ja peiliin katsoessaan miettii; ”Hitsi, kun mä näytänkin hyvältä.”

Life is like riding a bicycle. To keep your balance, you must keep moving.
-Albert Einstein-

Laihdutuselämä

Ensimmäisessä postauksessani tein selväksi, että mentaaliläskiys ei ole ikinä auttanut minua laihtumaan. No, mitä minä sitten tein laihtuakseni? Tätä minulta kysytään aika usein. Ja tätä minä olen itse kysynyt itseltäni vielä useammin. Tämän postauksen haluan omistaa tälle tuhannen taalan kysymykselle.

En ole ihan ensimmäistä kertaa asialla. Edellisellä kerralla laihdutin itseni hyvin lähelle normaalipainoa, jolloin olin ehdottomasti hoikimmillani. Voiton tie? No eihän se ollut, vaan tie entistä isompaan ylipainoon. Joten ensimmäinen asia, mitä tein laihtuakseni tällä kertaa, oli

1. Kartoittaa tilanne. Mikä meni pieleen? Aika monikin seikka, näin jälkikäteen todettuna. Söin todella vähän, joka toki aika ajoin korvautui sillä kuuluisalla "repsahtelulla". Liikuin todella paljon siihen nähden, kuinka vähän söin. Ja jos sattui olemaan joitakin erityisiä päiviä, jolloin tämä rutiini horjui, olin käytännössä syömättä, tai rankaisin itseäni lisäliikunnalla. Parhaimmillani laihduin yli puolitoista kiloa viikossa. Lisättäköön myös, että puntariin minulla oli aika maaninen suhde. Olin todella vähällä syömisellä ennen punnituspäivää, ja jos tulos ei miellyttänyt, olin seuraavankin päivän lähes syömättä. Yhtä kaikki: koko elämäni pyöri laihdutuksen ympärillä. Olo oli sen mukainen: olin koko ajan nälkäinen, ja vaikka liikuin paljon, tunsin silti itseni väsyneeksi ja huonokuntoiseksi. Ja naps: sitten tuli parisuhde, muutto uudelle paikkakunnalle, opiskelijaelämä. Se elämä korvasi Laihdutuselämän.

Tämä on ehdottomasti se tärkein prosessi, jonka kävin aloittaessani uudestaan. Minun oli tehtävä itselleni selväksi, että tuohon Laihdutuselämään ei yksinkertaisesti ole paluuta. Se ei ihan oikeasti toiminut, vaikka se olikin näennäisesti nopea konsti laihtua. Sillä oli liian kova hinta.

2. Uudet säännöt - uudella tavalla. Tämä ei ollut yhtään sen helpompi prosessi kuin edellinenkään. Halusin tehdä homman tällä kertaa järjellä, joten kävin monen monta sisäistä keskustelua itseni kanssa siitä, mihin olen ryhtymässä. Mitä olen valmis tekemään? Onko se oikeasti järkevää? Neuvoisinko ketään muuta toimimaan samalla tavalla? Tässä sai kyytiä aika moni perinteinen laihdutussääntö. Kieltäydyin laskemasta kaloreita, pisteitä, tai mitään muutakaan. Kieltäydyin määrittelemästä liikuntaa sen tehokkuuden mukaan. Kieltäydyin julistamasta ruokia pannaan. Terve järki sai riittää: tasainen ateriarytmi, järkiperäiset annoskoot, silloin tällöin mielekästä liikuntaa. Ei makeaa mahan täydeltä (loistava vanhan kansan ohje!). Tämä kuulostaa naurettavan helpolta sille, joka ei ole elänyt Laihdutuselämää. On oikeasti vaikeaa käydä kritisoimaan niitä sisäisiä sääntöjä, jotka ovat pahimmillaan määrittäneet elämää vuosien ajan.

3. Tämä nykyinen elämäntapani vaati aluksi, ja vieläkin, aika vankkaa uskoa itseen ja pitkämielisyyttä. Pitää luottaa siihen, että voin oikeasti laihtua ilman jatkuvaa nälkää, repiviä liikuntasuorituksia ja muita ylilyöntejä. Voin laihtua, vaikka kävin tiistaina leivoskahveilla ja söin perjantaina pari riviä suklaata. Voin laihtua, vaikka punnituspäivänä puntari näyttäisikin tasan samaa lukemaa kuin kaksi tai kolme viikkoa sitten. On yllättävän vaikeaa pitää pää kylmänä ja uskoa olevansa oikealla tiellä. On vielä vaikeampaa epäonnistumisten edessä olla turvautumatta niihin Laihdutuselämän aikaisiin konsteihin (tässä tapauksessa suosittelen lämpimästi palaamaan kohtaan 1).

4. Tätä hommaa tehdään joka päivä. Joka halvatun päivä. Ja juuri tämän vuoksi on ehdottoman tärkeää pitää huoli, että se jokapäiväinen elämä ei ole Laihdutuselämää. Laihdutuselämää ei voi istuttaa muuhun elämään, se ei myötäile, ei anna armoa, eikä edes tunnu hyvältä. Siispä minulle on ehdottoman tärkeää, että laihdutus on jotakin, joka kulkee pakottomasti muun elämän rinnalla, ja on tarpeeksi miellyttävää noudatettavaksi päivittäin. Tällä hetkellä konkreettiset keinoni ovat aika simppeleitä: syön säännöllisesti sopivankokoisia annoksia, liikun useamman kerran viikossa, vältän ylilyöntejä suuntaan tai toiseen (en harrasta esimerkiksi överiherkutteluja, vaan herkuttelen pienissä määrin silloin tällöin).

Kuten sanoin, se fyysinen työ on itse asiassa ollut minulle se pienin murhe (mikä tuli itse asiassa prosessin edessä aika yllätyksenä!). Harmillista vain on, että koko laihdutuskeskustelu usein juuri keskittyy siihen fyysiseen puoleen. Minulle kun kysymys on ollut itse asiassa alun perinkin nimenomaan siinä henkisessä.

P.S Miksi sulkakuva? Katsotaan, millaista projektia on tulossa seuraavaan photoshootiin... ;)

Ammattivalittaja

Tällaisella pätkätyöläisellä on paljon aikaa ajatella asioita. Rahaa ei juurikaan ole ylimääräistä, mutta elän silti enemmän kuin yltäkylläisyydessä. Meidän taloudessa on kaksi henkilöä ja kaksi autoa. Tämä lähinnä siitä syystä, että asumme haja-asutusalueella susirajan takana noin 18 kilometrin päässä kaupungin keskustasta.

Tänään oli mun vuoroni ajaa taloutemme vanhemmalla autolla, joka ei edes varsinaisesti ole vanha. Kun ajelin tänään kotiin valitin mielessäni, kuinka juuri tässä autossa ei ole Bluetoothia, jonka kautta voisin kuunnella maksullista Spotifya. Jouduin siis tyytymään koko 20 minuuttia kestävän kotimatkan Jone Nikulaan ja siihen musiikkiin, mitä radiosta sattui tulemaan. Melkein heti tätä manattuani kirosin mielessäni sitä, kuinka aurinko paistaa ärsyttävästi silmiin, ja näin sieluni silmin, kuinka aurinkolasini ovat kotona keittiön työtasolla.

Pysähdyin toviksi pohtimaan asiaa, ja tajusin olevani ammattivalittaja.

Ammattivalittaja on sellainen tyyppi, jonka mielestä jotain on aina vähän pielessä. Sellainen tyyppi, joka valittaa kun sataa, paistaa, on pakkasta tai on hellettä. Se tyyppi olen minä.

Mietin asiaa tovin, ja päätin listata yhden päivän ajalta kaikki asiat, jotka edes vähäisellä tasolla ärsyttää mua.

-          Kotzonessa oli mukamas hieman liian paksut reunat

-          Pitkä jono ruokakaupassa

-          Koiralla on karvanlähtö

-          TV:n signaali on jo kolmatta viikkoa surkea

-          Se ärsyttävä kaistale otsatukkaa, joka aina kihartuu kasvoille

-          Verkon korjaustöihin liittyvä sähkökatkos

-          Tikku sormessa

-          Se ettei enää ole kesä, jonka vuoksi jouduin tänään lämmittämään takkaa ensimmäistä kertaa ja savut tuli sisään.

(Tässä vaiheessa kyllästyin asioiden listaamiseen, sillä tajusin että listasta tulee liian pitkä.)

Seuraavaksi lähdin miettimään sitä, mitkä asiat merkitsevät mulle paljon, ja mistä mun olisi syytä olla päivittäin kiitollinen. Rakastava avopuoliso, kaunis koti, vanhemmat, veljet, lemmikit, ystävät.. Lista jatkuu loputtomiin. Silti käytän enemmän energiaa päivästäni keskittyen asioihin, jotka ovat pielessä tai ärsyttävät minua. 

Minulla on asennevamma!

Seurasin eilen päättyneitä Rion Paralympialaisia suurella mielenkiinnolla ja kunnioituksella. Katsoin niitä uskomattomia urheilijoita, jotka kaikesta huolimatta olivat PÄÄTTÄNEET harjoitella, menestyä ja tulla parhaiksi omassa lajissaan. Niillä ihmisillä on sellainen asenne ja kunnianhimo, jota tällainen ammattivalittaja katsoo kateellisena vierestä ja miettii kuinka voisi itse olla joskus edes murto-osan niistä ihmisistä, jotka kaikkia todennäköisyyksiä vastaan nousivat Riossa palkintopallille vastaanottamaan olympiamitalia. Nämä urheilijat on sellaisia ihmisiä, joilta mä haluan ottaa oppia, joilta meidän kaikkien tulisi ottaa oppia.

Miksi minä siis valitan? Ehkä siksi, että mulla on muka varaa valittaa joutavista turhanpäiväisyyksistä. Merkki siitä, että asiat ovat mun kohdalla ehkä vähän liiankin hyvin. Olen ensimmäisen maailman lapsi, jolla on aina ollut tarpeeksi kaikkea.

Teen nyt pyhän lupauksen pyrkiä positiivisempaan asenteeseen, enkä tarttua jokaiseen pieneen asiaan niin negatiivisesti. 

Tänään oli kuitenkin kaikenkaikkiaan hyvä päivä.

”Remind yourself that it’s okay not to be perfect.”
-Unknown-

Ensimmäinen

Tää blogi on jo ennen varsinaista ensimmäistä postausta ollut mulle iso ja jokseenkin raskas prosessi. Oon viimeisen viikon aikana käynyt läpi kaikki tunteet,  pelon kautta onnistumisen iloon, sekä ahdistukseen ja pakokauhuun. Kameran eteen asettuminen oli mulle todella pelottava ja jopa vähän ahdistava kokemus.

Olen aina ollut ylipainoinen ja valokuvat ovat olleet mulle se pahin ja kouriintuntuvin todiste siitä. Joskus kun katson itseäni peilistä, ajattelen etten näytä ollenkaan hassummalta, kunnes joku ottaa valokuvan. Valokuvasta irvistää ylileveä ryhävalas, jonka kaksoisleuka lepattaa tuulessa. Todellisuus iskee kasvoille – luulen olevani paremman näköinen kuin todellisuudessa olen. Ulos lähtiessäni katson tarkoin, ettei mitään ylimääräistä makkaraa tai ihokaistaletta ole näkyvissä – yleensä tämä hoituu sillä ylisuurella hupparilla höystettynä lippiksellä ja aurinkolaseilla.

Mun isä on harrastelijavalokuvaaja, ja mun lapsuus ja nuoruus on ikuistettu tuhansin ja taas tuhansin valokuvin. Tämä kuitenkin loppui siihen, kun itsetuntoni alkoi teini-ikäisenä järkkyä kiusaamisen ja ulkopuolelle sulkemisen seurauksena. Se aiemmin valokuvissa luontevasti  hymyillyt tyttö käski kameran kanssa heilujaa työntämään kameran sinne, minne aurinko ei paista.

Viimeisen vuoden aikana olen muuttunut paljon fyysisesti. Painoa on lähtenyt, sillä löysin uudelleen rakkauden liikuntaan usean eri lajin kautta. Samalla matkalla olen onnistunut luomaan aiempaa terveellisemmän suhtautumisen ruokaan. Millään superdieetillä en ole ollut, vaan opettelin syömään vähän järkevämmin.

Tammikuussa meille tuli koiranpentu, siperianhusky. Koira, joka vaatii paljon huomiota, liikuntaa ja on täynnä pentumaista tarmoa ja intoa. Tämän (ei enää niin) pienen karvapallon kanssa lekkeilystä on tullut mulle todella tärkeää. Hetki omaa aikaa metsässä, hiljaisuudessa. Olen tutustunut talomme takana oleviin metsiin niin, että tunnen ne paremmin kuin omat taskuni. Nautin siitä, kun pieni hiki kihoaa pintaan kun juoksemme yhdessä koiran kanssa metsäautotietä pitkin.  MINÄ, joka vielä pari vuotta sitten nosti penkistä hädintuskin oman perseensä raahautuakseen jääkaapille.

Henkinen puoli kuitenkin raahaa pahasti perässä, sillä peilin edessä puristelen edelleen vatsamakkaroitani, kaksoisleukaani, sekä salamipötköjä muistuttavia hyllyviä reisiäni. Vaatekaappini sisältö puhuu muutoksen puolesta, mutta löydän aina selityksen muutosta vastaan. ”Tää toppi nyt on vaan vähän venynyt ja vanunut ajan myötä”. Minun suurin ongelmani itseni suhteen on siis korvien välissä. Fyysinen puoli järjestyy kyllä, sen eteen on paljon helpompi tehdä töitä kuin henkisen puolen. Jos tämän blogin pitäminen kohottaa minun itsetuntoani ja muuttaisi sitä kuinka näen itseni edes ihan vähän, se on jo suuri voitto. 

Tässä blogissa ei ole kyse painonpudotuksesta, vaan matkasta siihen pisteeseen, jossa voimme arvostaa itseämme niin paljon kuin oikeasti ansaitsemme, jossa voimme rehellisesti sanoa olevamme kauniita.

Toivotan siis sinut, lukija lämpimästi tervetulleeksi seuraamaan tätä polkua, josta tulee valehtelematta aivan helvetin raskas, mutta samalla hauska matka itsetunnon alkulähteille. Haluan, että herätämme ajatuksia ja keskustelua näistä kipeistä aiheista, sekä voimme yhdessä muuttaa omaa asennoitumista itseemme, polttaa roviolla ne itseinhon demonit, jotka meitä monia seuraavat. 

“Don’t compare yourself with anyone in the world…if you do, you are insulting yourself.”

-Jeffree Star-