Mentaaliläski

Kuten tosiaan on todettu jo ensimmäisessä esittelytektissäni, olen todennäköisesti mitä epätodennäköisin nainen päivittämään varsinaista tyyliblogia omalla köyhän naisen garderobillani ja kahden vuoden tyylinmetsästysviiveelläni. Mutta mitä enemmän hioimme tämän yhteisblogimme ideaa, sen enemmän tämä alkoi saada ainesta liittyen itsetuntoon ja yhteiskunnallisiin kauneuskäsityksiin; siihen perimmäiseen kysymykseen, jota kenties jokainen on esittänyt itselleen silloin, kun vetää vatsaa sisään peilin edessä, hypistelee mahamakkaroitaan, nyrpistää nenäänsä nähtyään otoksen itsestään ja nykii kiusaantuneena uuden paitansa helmoja. Olenko minä tarpeeksi hyvännäköinen? 

Vielä vuosi sitten olin hyvin erilainen nainen kuin nyt. Olin nimittäin mentaaliläski. Olin myös fyysisesti nykyistä painavampi, mutta paljon isompi rooli oli nimenomaan sillä, kuinka musertunut oli itsetuntoni kaiken sen mentaaliläskin alla. Se esti minua tekemästä paljon asioita, ja se oli oikeastaan se ensimmäinen asia, jonka ihmiset minusta näkivät. Sen hyllyvän mentaaliläskin.
Mikä ihmeen mentaaliläski? 

Minulle mentaaliläskiys on sitä, että pyrkii keskustelussa kuin keskustelussa ikään kuin selittämään, pyytelemään anteeksi tai puolustelemaan ruumiinmuotoaan. "Joo, minä harrastan juoksua. Hehheh, ei varmaan uskoisi tällaisesta läskistä!" Tai se on sitä, että huomaa väistelevänsä tilanteita ruumiinmuotonsa vuoksi, vaikka se ei konkreettisesti mitään estäisikään. "Enhän minä voi, en tällä kropalla!" Tai se on sitä, mikä saa itsensä kerta toisensa jälkeen toteamaan itsensä arvottomaksi, sillä eihän mikään hyvä puoli riitä korvaamaan sitä seikkaa, että sattuu olemaan ylipainoinen. Sitä on olla mentaaliläski.

Totta kai olin myös fyysisesti ylipainoisempi, ja se vaikutti monin eri tavoin elämiseeni ja jaksamiseeni. Mentaaliläskiys ei ole kuitenkaan ikinä auttanut minua laihduttamaan, eikä itseinho ole koskaan ollut minulle mikään motivaatioboosti. Se on itse asiassa estänyt ja vaikeuttanut painonpudotustani, ja tulen tätä aihetta käsittelemään tässä blogissa vielä paljon. Näin aluksi tiivistettäköön kuitenkin kolmeen seikkaan, miten mentaaliläskiys on estänyt minua laihtumasta:

1. Tiedätte varmasti L'oréalin sloganin "koska olet sen arvoinen"? Mentaaliläskinä minä todellakin tiesin, joten turvauduin nimenomaan niihin keinoihin, joilla ajattelin parhaiten rankaisevani sitä ruhoa, jota niin vihasin. Ja ne keinot eivät muuten olleet lautasmalli, säännöllinen ruokarytmi ja kiva liikuntaharrastus, vaan täyssyömättömyys, omituiset ruokasäännöt, liikkuminen verenmaku suussa ja täydelliset ylilyönnit.

2. Mentaaliläski ei mene uimaan, koska ei kehtaa. Eikä hän muuten mene salille, koska joku kuitenkin nauraa. Eikä hän mene ryhmäliikuntatunnille, koska hävettää olla muita huonokuntoisempi ja katsella itseään vastapäisestä, koko seinän täyttävästä peilistä. Valitettavasti joillekin nämä esimerkit ovat konkreettisia: ei kukaan halua astua omalle epämukavuusalueelleen toisten naurettavaksi.

3. Ei lannistunut ihminen yritä. Tämän sanon kaikella rakkaudella ja ymmärryksellä vailla syyllistyksen ääntä, sillä tämän lauseen saa myös maalattua syyllistäväksi "what's your excuse?" kysymykseksi. Lannistunut ihminen ei mene rehkimään lenkkipolulle, koska hän on jo mielestään epäonnistunut. Ei lannistunut ihminen yritä huomenna uudestaan, vaan pettyy, kun epäonnistui jo heti ensimetreillä. Vaikkei ole ehtinyt edes aloittaakaan.

Minulle siis ensimmäinen, ja isoin prosessi on ollut päästää irti mentaaliläskiydestä. Jos pitäisi arvottaa, onko vaikeampaa ollut tämä vai itse konkreettinen laihduttaminen, ehdottomasti se ensimmäinen. Itse fyysinen prosessi on itse asiassa ihan lastenleikkiä verrattuna siihen, että oppii näkemään ja kohtelemaan itseään ihmisenä.

Jos, hyvä lukija, satuit tunnistamaan itsesi tavalla tai toisella tästä tekstistä: toivon, että onnistumme inspiroimaan juuri sinua tällä yhteisellä projektillamme. Emme halua ensisijaisesti motivoida sinua laihduttamaan, tai millään tavalla muokkaamaan ulkoista kuortasi siitä, mitä se on nyt. Haluamme, että - suokaa anteeksi runollinen ilmaisuni - tajuat sen, että kaunis sielusi majailee ihan hemmetin siistissä majassa. Parhaimmillaan se fiilis on tie muutokseen, jos muutosta kaipaat. Jos et taas erityisemmin kaipaa muutosta, teetpä ainakin olosi mukavaksi juuri tässä hetkessä. Vähän niin kuin siivoaisit taloa: ei koko taloa tarvitse remontoida lattiasta kattoon. Pieni tuuletus sisällä tekee jo ihmeitä. Sellainen... vanhojen ajatusten tuuletus, jos ymmärrät.

Tämä prosessi voi olla rankka, mutta uskokaa pois: se on sitä meillekin. Entisen mentaaliläskin on vaikea astua kameran eteen, heittäytyä oman elämänsä huippumalliksi ja katsoa läpi ne kaikki kuvat, joita tuli otettua. Ja juuri siksi me tätä teemmekin! Kukapa meistä ei haluaisi kokea sitä fiilistä, että voi katsahtaa peiliin tai katsella kuviaan ilman häpeää ja todeta ihan hyvillä mielin, että tuommoinen minä olen: ihan nastan näköinen ihminen. Ei ripaus itserakkautta ole oikeasti pahitteeksi, vaikka siitä syntiä on kautta aikain maalailtukin. 

Teretulemast siis seuraamaan tätä meidän yhteistä prosessiamme! Emme pysty lupaamaan kovin tasaista polkua, mutta lupaamme ainakin kääntää vielä monia ajatuksia ylösalaisin niin kuvin kuin sanoin. Ehkä me selviämme vielä tästäkin koitoksesta. ;)