Meikkipellen muistelmat

Kiinnostuin meikeistä ja meikkaamisesta jo varsin pienenä. Kaikki ihanat värit, kimalteet ja helmiäishohde vetivät mua puoleensa. Muistan kuinka kotikaupunkini Citymarketissa oli kauniisti valaistu kosmetiikkaosasto, jossa saatoin viettää koko sen ajan kuin vanhempani olivat ruokaostoksilla, kosketellen ja ihastellen erilaisia kosmetiikkatuotteita. Olin silloin vielä niin nuori, etten oikeasti vielä ymmärtänyt niiden käyttötarkoituksia, mutta ei mun tarvinnutkaan tietää. Mulle tärkeintä oli saada kosketella niitä. 

Noin kymmenvuotiaana joulupukki muisti mua paketilla, jonka sisältä paljastui lasten meikkipaletti. Kyseisestä meikkipaletista löytyi ihania luomivärejä, kirkkaan pinkki poskipuna ja pari suhteellisen väritöntä huulikiiltoa. Siihen aikaan mulla oli kirjoituspöytä, jonka kansi aukesi peilipöydäksi.  Heti joulupäivänä siivosin peilipöydän, että sain laitettua mun uuden hienon meikkipaletin sinne, kunniapaikalle. Se joululoma meni meikkikokeiluja tehdessä, ja kaikkia räikeitä värikombinaatioita kokeillessa. Näihin aikoihin sain seurata vierestä lähietäisyydeltä, kuinka isoveljeni silloinen tyttöystävä meikkasi itseään. Tämän seurauksena tutustuin käsitteisiin meikkivoide, ripsiväri, kajali ja puuteri. Omia meikkejä mulla ei vielä ollut, mutta hänen meikkaamisen seuraaminen oli mulle kuin lauantai-illan viihdeohjelmaa.

Ensimmäistä kertaa laitoin meikkiä kouluun kuudennella luokalla. Kyseessä ei ollut mitään radikaalia, vaan vähän ripsiväriä. Välittömästi, kun kävelin vähän ylpeänä ulkomuodostani luokkaan, sain osakseni supattelua ja ”meikkipellen” leiman, vaikken ollutkaan luokkani ensimmäinen joka käytti meikkiä. Satuin vain olemaan luokan ensimmäinen epäsuosittu, joka käytti meikkiä. Tästä lannistuneena meikkikokeilut saivat jäädä ja seuraavan kerran poistuin kotoa meikattuna vasta pitkälti yläasteella.

Ammattikoulussa meikkaaminen oli mulle jokapäiväistä  - osa arkea, enkä koskaan poistunut kotoa ilman meikkiä. Itsevarmuuteni oli yläasteen jäljiltä kasvanut jossain määrin takaisin, ja olin enemmän oma itseni kuin aikoihin. Ammattikouluaikoina heräsin joka aamu klo 5:15, että ehdin lätkiä pakkelit naamaan. Siihen aikaan opiskelin parturi-kampaajaksi, joten hiuspuoli hoitui yleensä jonkun luokkakaverin toimesta aamun teoriatunneilla.

Mun suurin meikki-idoli jo yli kymmenen vuoden ajalta on ollut Jeffree Star, jolta oon oppinut todella paljon meikkaamisesta ja oikeastaan ihan kaikesta. Jeffree on myös ollut mulle roolimalli siinäkin mielessä, että se on aina kehottanut kaikkia olemaan piittaamatta v###uakaan siitä, mitä muut ajattelee. Pitkään noudatinkin tätä, ja olin 16-20 vuotiaana ylpeä cybergootti. Olin siisti, ja jos jotain ei sattunut miellyttämään, sai painua mielipiteineen kuuseen.  

Jossain vaiheessa painonnousun myötä itsevarmuuteni mureni jälleen, ja palasin elämään harmaavarpusena.

Nykyään meikkaan yleensä vain erikoistilaisuuksiin, en esimerkiksi kauppareissua varten. Meikkipussini on käytännöllinen, eli toisinsanoen tylsä. Huulipunia en ole oikein koskaan oppinut käyttämään.Tähänkin haluan tämän blogin myötä saada muutoksen, opetella käyttämään värejä, näyttämään siltä miltä minusta tuntuu – eli UPEALTA. 

 

“What others think about you is not important. What you think about yourself means everything.”
-Jeffree Star-