Semisti ok!

Perjantaipäivän sininen look. Tukka ei ole paljoa vaalennut useammankaan pesun jäljiltä! 

Loppaiseni vietin sinisissä. Kuvan paidalla on oma historiansa: se on alunperinkin ostettu liian tiukkana, ja se roikkui pitkään henkarissa käyttämättömänä. Nykyään paita istuu täydellisesti, ja se on yksi ehdottomasti mukavimmista vaatekappaleistani.

Olen pudottanut kiloja runsaat 20. Tämän postaukseni ajattelin omistaa pienelle pohdinnalle siitä, mitä on tullut tehtyä, ja mitä opittua.

Painonpudotus yleensäkin on kulkenut omassa elämässäni sykleissä. Alkuinnostus on sitä kaikista tuloksekkainta aikaa: tehdään jopa hivenen korkealentoisia suunnitelmia, laaditaan tavoitteita ja omistaudutaan projektille asianmukaisella kurinalaisuudella. Päivän ruokalista on askeettinen, ja liikuntakalenteri on tupattu täyteen vaikka ja mitä. Pienikin horjuminen suunnitelmasta takaa sen, että homma lässähtää, eikä enää huvita. Jos tämän esteen onnistuu ylittämään, usko kurinalaisuuteen lujittuu: jos antaa ihan inasenkin periksi, vaikka yhden suklaarivin verran, kaikki on pilalla, ja minä takaisin lähtöpainossani. Ja niin on käynyt.

Paitsi nyt. Aiemmin olen luullut, että laihuuden salaisuus on se, että jaksaa pysyä päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen siinä omassa, kurinalaisessa suunnitelmassa. En ole tajunnut, että minun prosessini jäi kesken, ja jätin ylittämättä yhden suurimmista esteistä tällä matkallani. Pitää osata päästää siitä suunnitelmasta irti.

Eihän tämä taipaleeni ole nyt aivan oppikirjamaisesti mennyt. Olen tehnyt omat ylilyöntini, syönyt liikaa, liian vähän, liian yksipuolisesti, liikkunut liikaa ja liikkunut liian vähän. Aiemmin se olisi tarkoittanut sitä, että olen huono laihduttaja. Nyt olen tajunnut, ettei painonpudotuksen pointti ole se, että kaiken tekee optimaalisen oikein. Itse asiassa pointti on se, että löytää balanssin, jonka tuntuu mielekkäältä ja luontevalta.

Minulle mielekkäintä on elää joka päivä sillä lailla melkein ok: työni tukee hyvin säännöllistä ja maltillista ateriointia lounas- ja välipala-aikoineen, enkä pyhinäkään juuri harrasta erikoisempia ylilyöntejä, vaikkapa kosteita illanviettoja tai "mättöruokailua". En myöskään yritä viettää yhtäkään päivääni aivan kertakaikkisen terveellisesti ja liikunnallisesti, vaan yritän luottaa siihen, että tämä pieni panokseni oman hyvinvointini eteen riittää. Jouluuni päti kutakuinkin sama kaava: en kursaillut joulupöydässä, enkä jättänyt joulusuklaitani syömättä, mutta en liioitellut (ainakaan kovin paljon!). Joulu meni silleen semi-ok: joulukiloja tuli ja meni yksi ainoa, eikä siihen kiloon tiivisty mitään erityisempää tunteenpaloa. Sinne meni. Enkä itse asiassa edes pyrkinyt tämän kilon suhteen yhtään mihinkään, vaan luotin siihen, että arki tekee tehtävänsä ilman sen erityisempiä ponnisteluja. Ja niin kävi. Tämä jäi oppimatta silloin, kun laihdutin ensimmäisen kerran: että voi laihtua, vaikka ei yritä sata lasissa.

Tammikuuni ajattelin viettää ihan samalla kaavalla ilman lupauksia edellisvuotta terveellisemmästä elämästä, tipattomasta tammikuusta tai mistään muustakaan: teen tätä hommaa ihan semi-ok. Ja se riittää!

Sun syys!

Huumorinkipinä silmäkulmassa voisi sanoa, että jos jotakin tapahtuu, suurempi painoarvo itse tapahtuman sijaan on se, kuka on syypää. Ylipainon suhteen en kuitenkaan suhtaudu tähän teemaan yhtä humoristisesti. 

”Ihan itse sinä olet syönyt kaikki kilosi, itseäsi saat vain syyttää”. 

Tämä on eräs inhokkifraaseistani koskien ylipainoisuutta. Se klassisempi – ”Ylipaino lähtee sillä, kun syö vähemmän kuin kuluttaa” – taitaa kuitenkin kiriä hieman edelle. Kun kyseessä on jokin niin tunteita herättävä asia kuin ruoka, on omituista väittää, että ylipaino olisi ainoastaan syönnin ja kulutuksen välissä vallitsevaa epätasapainoa vailla mitään erityisempää mielentoimintaa. Lähtökohtaisesti kuitenkin suhtaudun ihmiseen tuntevana olentona, enkä mekaanisesti eri toimintoja suorittavana robottina. 

Kun keskustellaan ylipainosta, keskustellaan usein myös syistä, ja vielä mieluummin tekosyistä, jotka ovat johtaneet ylipainoon. Ja kun oikein päästään asian ytimeen, niitä oikeita syitä ei edes ole, koska jokainen looginenkin ylipainoon johtanut syy on vain tekosyy. On vaikea keksiä oikeastaan mitään syytä, jota ei rientäisi joku oman elämänsä besserwisser ampumaan alas ja kertomaan, kuinka juuri hän on onnistunut saman, ja kenties vielä pahemmin, kokeneena pysymään helposti laihana (sivuhuomautuksena kysyttäköön, onko todellakin niin, että suurienkin vaikeuksien keskellä laihuuden tavoittelun tulisi olla selviö).

Nykyisellä kokemuksellani voisin sanoa, että näiden syiden pohtiminen on ensiarvoisen tärkeää löytää omaan elämäntilanteeseen sopivia ratkaisuja. En ymmärrä, miten näiden syiden teilaaminen tekosyiksi, ongelman yliyksinkertaistaminen ja syyllisten etsiminen yhtään edesauttaisi ketään laihtumaan – paitsi toki keskittymällä laihduttamisen mekaaniseen suoritukseen, joka toki voi lyhyellä aikavälillä olla hyvin toimiva, mutta pidemmällä aikavälillä kestämätön ratkaisu. Tai oli ainakin minulle. 

Uskon, että tekosyillä on tärkeä rooli elämäntapamuutoksen prosessissa. Ne suojaavat: on oikeasti raskasta heittäytyä täysin uuteen prosessiin kenties täysin vailla uskoa, mutta sitäkin enemmän täynnä pelkoa epäonnistumisesta. Tekosyy antaa tukevan turvasataman epäonnistumisten edessä. Ja siltä satamalta kukin poistuu sitten, kun on siihen valmis… eikä se matka taitu välttämättä yhtään sen nopeammin, vaikka joku kokisikin missiokseen juuri tämän kyseisen henkilön patistelun ”ottamaan itseään niskasta kiinni”.

Sana vielä syyllisyydestä itsessään: minusta ei ole ylipäätään kauhean hedelmällistä tehdä juurta jaksain selväksi, että ihminen on ihan itse avannut suunsa, laittanut sinne ruokaa ja näin ollen ihan itse lihottanut itsensä. Paljon hedelmällisempää on mielestäni pohtia, miksi näin on toimittu, ja millaiset resurssit on toimia toisin. Ymmärrän, että joskus oman roolin hahmottaminen syyllisyyden kautta on keino nähdä itsensä aktiivisena toimijana. Kukin löytää parhaimmat keinot motivoida itseään, mutta metsään mennään silloin, jos tätä samaa syyllistämistä käytetään toisiin ihmisiin. Kukaan meistä ei tiedä, millaiset sisäiset esteet kullakin on ratkoa niitä ongelmia, jotka itselle näyttäytyisivätkin päivänselvinä ja lähes lapsellisen helppoina pikku puhdetöinä. Suhtautukaamme siis tähän kunkin omaan, henkilökohtaiseen prosessiin kärsivällisyydellä ja kunnioittavasti.

Kun laihdutus ei tunnu laihdutukselta

En muista koskaa olleeni painoni suhteen kovin levollinen. Joka talvi olen jännittänyt, mahtuuko edellisvuoden kausivaate ylle, vai pitääkö ostaa uusi. Ajatus lihomisesta on tuntunut vastustamattomalta voimalta: paino vain kiipeää ylös, ja jos se hujahtaa alas, sen eteen on saanut ponnistella hartiavoimin. Jos sitä hartiavoimin ponnistelun tunnetta ei ole, ei ole toivoakaan mahtua edellisen vuoden talvitakkiin.

Siinä mielessä kulunut vuosi on ollut hyvin erilainen, kuin ne monet edelliset. Ensimmäistä kertaa ikinä oloni painoni suhteen on levollinen, ja aluksi siihen oli vaikeaa tottua: siis siihen, että paino putoaa tasaisen tappavaa tahtia, vaikka en tunne erityisesti laihduttavani. Ennen jokainen nautinnolla (tai huonolla omatunnolla) syöty herkkupala, väliin jäänyt lenkki tai ylipäätään ihan perusrento olo omassa kehossa on ollut takuuvarma merkki siitä, että saan taas haudata yhden liian pieneksi jääneen vaatteen kaapin perukoille.

Kun viimeksi laihdutin, kontrollin tarve oli hirveä. Yksi suunnittelematon herkku tai vääränlaisesti koostettu ateria saattoi tarkoittaa, että koko päivä, viikko, ja laihdutusoperaatio on vaakalaudalla, jos en heti lähde päivän toiselle lenkille ja elä loppuviikkoa laihoilla keitoilla. Nyt olen laihduttanut melkein kaksi kertaa sen, mitä laihdutin tuolloin, eikä minulla ole enää sellaista samanlaista pakonomaista kontrollintarvetta. Ruokavalioni elää elämäni mukana, eikä ole koko elämäni. Yksi kyläpaikan leivos, vähän tavallista tuhdimpi päivällinen tai koko viikon väliin jääneet treenit eivät tarkoita paniikkia, vaan pieniä, jatkuvasti eläviä muutoksia oman hyvän olon mukaan. Yksi tuhdimpi ateria tarkoittaa, että myöhemmin päivällä ei tarvitse syödä enää niin ruokaisasti, koska ei ole erityisen nälkä. That's it. Voi, kuinka paljon ajatustyötä on pitänyt tehdä noinkin yksinkertaisen asian oivaltamisen eteen!

Nämä vaatteet ovat vaatekaappini "odottavien vaatteiden" kokoelmasta. Ja koko asu on tällä kertaa puhtaasti käsitöitä: pipo on minun tekemäni, mekko minun ja äidin, ja takki ystäväni äidin tekemä (arvostan suuresti käsitöitä!). Vaikka en kannatakaan motivaatiovaatteiden hankkimista, jotkut vaatteet ovat yksinkertaisesti liian ihania luovuttavaksi. Ja onneksi en luopunut näistä, koska nyt ne voi pitkästä aikaa pukea päälle. Enkä edes erityisemmin paiskinut töitä sen eteen!

(Toki jotakin minä olen tehnyt laihtuakseni: siitä enemmän täällä!)

Laihdutuselämä

Ensimmäisessä postauksessani tein selväksi, että mentaaliläskiys ei ole ikinä auttanut minua laihtumaan. No, mitä minä sitten tein laihtuakseni? Tätä minulta kysytään aika usein. Ja tätä minä olen itse kysynyt itseltäni vielä useammin. Tämän postauksen haluan omistaa tälle tuhannen taalan kysymykselle.

En ole ihan ensimmäistä kertaa asialla. Edellisellä kerralla laihdutin itseni hyvin lähelle normaalipainoa, jolloin olin ehdottomasti hoikimmillani. Voiton tie? No eihän se ollut, vaan tie entistä isompaan ylipainoon. Joten ensimmäinen asia, mitä tein laihtuakseni tällä kertaa, oli

1. Kartoittaa tilanne. Mikä meni pieleen? Aika monikin seikka, näin jälkikäteen todettuna. Söin todella vähän, joka toki aika ajoin korvautui sillä kuuluisalla "repsahtelulla". Liikuin todella paljon siihen nähden, kuinka vähän söin. Ja jos sattui olemaan joitakin erityisiä päiviä, jolloin tämä rutiini horjui, olin käytännössä syömättä, tai rankaisin itseäni lisäliikunnalla. Parhaimmillani laihduin yli puolitoista kiloa viikossa. Lisättäköön myös, että puntariin minulla oli aika maaninen suhde. Olin todella vähällä syömisellä ennen punnituspäivää, ja jos tulos ei miellyttänyt, olin seuraavankin päivän lähes syömättä. Yhtä kaikki: koko elämäni pyöri laihdutuksen ympärillä. Olo oli sen mukainen: olin koko ajan nälkäinen, ja vaikka liikuin paljon, tunsin silti itseni väsyneeksi ja huonokuntoiseksi. Ja naps: sitten tuli parisuhde, muutto uudelle paikkakunnalle, opiskelijaelämä. Se elämä korvasi Laihdutuselämän.

Tämä on ehdottomasti se tärkein prosessi, jonka kävin aloittaessani uudestaan. Minun oli tehtävä itselleni selväksi, että tuohon Laihdutuselämään ei yksinkertaisesti ole paluuta. Se ei ihan oikeasti toiminut, vaikka se olikin näennäisesti nopea konsti laihtua. Sillä oli liian kova hinta.

2. Uudet säännöt - uudella tavalla. Tämä ei ollut yhtään sen helpompi prosessi kuin edellinenkään. Halusin tehdä homman tällä kertaa järjellä, joten kävin monen monta sisäistä keskustelua itseni kanssa siitä, mihin olen ryhtymässä. Mitä olen valmis tekemään? Onko se oikeasti järkevää? Neuvoisinko ketään muuta toimimaan samalla tavalla? Tässä sai kyytiä aika moni perinteinen laihdutussääntö. Kieltäydyin laskemasta kaloreita, pisteitä, tai mitään muutakaan. Kieltäydyin määrittelemästä liikuntaa sen tehokkuuden mukaan. Kieltäydyin julistamasta ruokia pannaan. Terve järki sai riittää: tasainen ateriarytmi, järkiperäiset annoskoot, silloin tällöin mielekästä liikuntaa. Ei makeaa mahan täydeltä (loistava vanhan kansan ohje!). Tämä kuulostaa naurettavan helpolta sille, joka ei ole elänyt Laihdutuselämää. On oikeasti vaikeaa käydä kritisoimaan niitä sisäisiä sääntöjä, jotka ovat pahimmillaan määrittäneet elämää vuosien ajan.

3. Tämä nykyinen elämäntapani vaati aluksi, ja vieläkin, aika vankkaa uskoa itseen ja pitkämielisyyttä. Pitää luottaa siihen, että voin oikeasti laihtua ilman jatkuvaa nälkää, repiviä liikuntasuorituksia ja muita ylilyöntejä. Voin laihtua, vaikka kävin tiistaina leivoskahveilla ja söin perjantaina pari riviä suklaata. Voin laihtua, vaikka punnituspäivänä puntari näyttäisikin tasan samaa lukemaa kuin kaksi tai kolme viikkoa sitten. On yllättävän vaikeaa pitää pää kylmänä ja uskoa olevansa oikealla tiellä. On vielä vaikeampaa epäonnistumisten edessä olla turvautumatta niihin Laihdutuselämän aikaisiin konsteihin (tässä tapauksessa suosittelen lämpimästi palaamaan kohtaan 1).

4. Tätä hommaa tehdään joka päivä. Joka halvatun päivä. Ja juuri tämän vuoksi on ehdottoman tärkeää pitää huoli, että se jokapäiväinen elämä ei ole Laihdutuselämää. Laihdutuselämää ei voi istuttaa muuhun elämään, se ei myötäile, ei anna armoa, eikä edes tunnu hyvältä. Siispä minulle on ehdottoman tärkeää, että laihdutus on jotakin, joka kulkee pakottomasti muun elämän rinnalla, ja on tarpeeksi miellyttävää noudatettavaksi päivittäin. Tällä hetkellä konkreettiset keinoni ovat aika simppeleitä: syön säännöllisesti sopivankokoisia annoksia, liikun useamman kerran viikossa, vältän ylilyöntejä suuntaan tai toiseen (en harrasta esimerkiksi överiherkutteluja, vaan herkuttelen pienissä määrin silloin tällöin).

Kuten sanoin, se fyysinen työ on itse asiassa ollut minulle se pienin murhe (mikä tuli itse asiassa prosessin edessä aika yllätyksenä!). Harmillista vain on, että koko laihdutuskeskustelu usein juuri keskittyy siihen fyysiseen puoleen. Minulle kun kysymys on ollut itse asiassa alun perinkin nimenomaan siinä henkisessä.

P.S Miksi sulkakuva? Katsotaan, millaista projektia on tulossa seuraavaan photoshootiin... ;)

Mentaaliläski

Kuten tosiaan on todettu jo ensimmäisessä esittelytektissäni, olen todennäköisesti mitä epätodennäköisin nainen päivittämään varsinaista tyyliblogia omalla köyhän naisen garderobillani ja kahden vuoden tyylinmetsästysviiveelläni. Mutta mitä enemmän hioimme tämän yhteisblogimme ideaa, sen enemmän tämä alkoi saada ainesta liittyen itsetuntoon ja yhteiskunnallisiin kauneuskäsityksiin; siihen perimmäiseen kysymykseen, jota kenties jokainen on esittänyt itselleen silloin, kun vetää vatsaa sisään peilin edessä, hypistelee mahamakkaroitaan, nyrpistää nenäänsä nähtyään otoksen itsestään ja nykii kiusaantuneena uuden paitansa helmoja. Olenko minä tarpeeksi hyvännäköinen? 

Vielä vuosi sitten olin hyvin erilainen nainen kuin nyt. Olin nimittäin mentaaliläski. Olin myös fyysisesti nykyistä painavampi, mutta paljon isompi rooli oli nimenomaan sillä, kuinka musertunut oli itsetuntoni kaiken sen mentaaliläskin alla. Se esti minua tekemästä paljon asioita, ja se oli oikeastaan se ensimmäinen asia, jonka ihmiset minusta näkivät. Sen hyllyvän mentaaliläskin.
Mikä ihmeen mentaaliläski? 

Minulle mentaaliläskiys on sitä, että pyrkii keskustelussa kuin keskustelussa ikään kuin selittämään, pyytelemään anteeksi tai puolustelemaan ruumiinmuotoaan. "Joo, minä harrastan juoksua. Hehheh, ei varmaan uskoisi tällaisesta läskistä!" Tai se on sitä, että huomaa väistelevänsä tilanteita ruumiinmuotonsa vuoksi, vaikka se ei konkreettisesti mitään estäisikään. "Enhän minä voi, en tällä kropalla!" Tai se on sitä, mikä saa itsensä kerta toisensa jälkeen toteamaan itsensä arvottomaksi, sillä eihän mikään hyvä puoli riitä korvaamaan sitä seikkaa, että sattuu olemaan ylipainoinen. Sitä on olla mentaaliläski.

Totta kai olin myös fyysisesti ylipainoisempi, ja se vaikutti monin eri tavoin elämiseeni ja jaksamiseeni. Mentaaliläskiys ei ole kuitenkaan ikinä auttanut minua laihduttamaan, eikä itseinho ole koskaan ollut minulle mikään motivaatioboosti. Se on itse asiassa estänyt ja vaikeuttanut painonpudotustani, ja tulen tätä aihetta käsittelemään tässä blogissa vielä paljon. Näin aluksi tiivistettäköön kuitenkin kolmeen seikkaan, miten mentaaliläskiys on estänyt minua laihtumasta:

1. Tiedätte varmasti L'oréalin sloganin "koska olet sen arvoinen"? Mentaaliläskinä minä todellakin tiesin, joten turvauduin nimenomaan niihin keinoihin, joilla ajattelin parhaiten rankaisevani sitä ruhoa, jota niin vihasin. Ja ne keinot eivät muuten olleet lautasmalli, säännöllinen ruokarytmi ja kiva liikuntaharrastus, vaan täyssyömättömyys, omituiset ruokasäännöt, liikkuminen verenmaku suussa ja täydelliset ylilyönnit.

2. Mentaaliläski ei mene uimaan, koska ei kehtaa. Eikä hän muuten mene salille, koska joku kuitenkin nauraa. Eikä hän mene ryhmäliikuntatunnille, koska hävettää olla muita huonokuntoisempi ja katsella itseään vastapäisestä, koko seinän täyttävästä peilistä. Valitettavasti joillekin nämä esimerkit ovat konkreettisia: ei kukaan halua astua omalle epämukavuusalueelleen toisten naurettavaksi.

3. Ei lannistunut ihminen yritä. Tämän sanon kaikella rakkaudella ja ymmärryksellä vailla syyllistyksen ääntä, sillä tämän lauseen saa myös maalattua syyllistäväksi "what's your excuse?" kysymykseksi. Lannistunut ihminen ei mene rehkimään lenkkipolulle, koska hän on jo mielestään epäonnistunut. Ei lannistunut ihminen yritä huomenna uudestaan, vaan pettyy, kun epäonnistui jo heti ensimetreillä. Vaikkei ole ehtinyt edes aloittaakaan.

Minulle siis ensimmäinen, ja isoin prosessi on ollut päästää irti mentaaliläskiydestä. Jos pitäisi arvottaa, onko vaikeampaa ollut tämä vai itse konkreettinen laihduttaminen, ehdottomasti se ensimmäinen. Itse fyysinen prosessi on itse asiassa ihan lastenleikkiä verrattuna siihen, että oppii näkemään ja kohtelemaan itseään ihmisenä.

Jos, hyvä lukija, satuit tunnistamaan itsesi tavalla tai toisella tästä tekstistä: toivon, että onnistumme inspiroimaan juuri sinua tällä yhteisellä projektillamme. Emme halua ensisijaisesti motivoida sinua laihduttamaan, tai millään tavalla muokkaamaan ulkoista kuortasi siitä, mitä se on nyt. Haluamme, että - suokaa anteeksi runollinen ilmaisuni - tajuat sen, että kaunis sielusi majailee ihan hemmetin siistissä majassa. Parhaimmillaan se fiilis on tie muutokseen, jos muutosta kaipaat. Jos et taas erityisemmin kaipaa muutosta, teetpä ainakin olosi mukavaksi juuri tässä hetkessä. Vähän niin kuin siivoaisit taloa: ei koko taloa tarvitse remontoida lattiasta kattoon. Pieni tuuletus sisällä tekee jo ihmeitä. Sellainen... vanhojen ajatusten tuuletus, jos ymmärrät.

Tämä prosessi voi olla rankka, mutta uskokaa pois: se on sitä meillekin. Entisen mentaaliläskin on vaikea astua kameran eteen, heittäytyä oman elämänsä huippumalliksi ja katsoa läpi ne kaikki kuvat, joita tuli otettua. Ja juuri siksi me tätä teemmekin! Kukapa meistä ei haluaisi kokea sitä fiilistä, että voi katsahtaa peiliin tai katsella kuviaan ilman häpeää ja todeta ihan hyvillä mielin, että tuommoinen minä olen: ihan nastan näköinen ihminen. Ei ripaus itserakkautta ole oikeasti pahitteeksi, vaikka siitä syntiä on kautta aikain maalailtukin. 

Teretulemast siis seuraamaan tätä meidän yhteistä prosessiamme! Emme pysty lupaamaan kovin tasaista polkua, mutta lupaamme ainakin kääntää vielä monia ajatuksia ylösalaisin niin kuvin kuin sanoin. Ehkä me selviämme vielä tästäkin koitoksesta. ;)