En muista koskaa olleeni painoni suhteen kovin levollinen. Joka talvi olen jännittänyt, mahtuuko edellisvuoden kausivaate ylle, vai pitääkö ostaa uusi. Ajatus lihomisesta on tuntunut vastustamattomalta voimalta: paino vain kiipeää ylös, ja jos se hujahtaa alas, sen eteen on saanut ponnistella hartiavoimin. Jos sitä hartiavoimin ponnistelun tunnetta ei ole, ei ole toivoakaan mahtua edellisen vuoden talvitakkiin.
Siinä mielessä kulunut vuosi on ollut hyvin erilainen, kuin ne monet edelliset. Ensimmäistä kertaa ikinä oloni painoni suhteen on levollinen, ja aluksi siihen oli vaikeaa tottua: siis siihen, että paino putoaa tasaisen tappavaa tahtia, vaikka en tunne erityisesti laihduttavani. Ennen jokainen nautinnolla (tai huonolla omatunnolla) syöty herkkupala, väliin jäänyt lenkki tai ylipäätään ihan perusrento olo omassa kehossa on ollut takuuvarma merkki siitä, että saan taas haudata yhden liian pieneksi jääneen vaatteen kaapin perukoille.
Kun viimeksi laihdutin, kontrollin tarve oli hirveä. Yksi suunnittelematon herkku tai vääränlaisesti koostettu ateria saattoi tarkoittaa, että koko päivä, viikko, ja laihdutusoperaatio on vaakalaudalla, jos en heti lähde päivän toiselle lenkille ja elä loppuviikkoa laihoilla keitoilla. Nyt olen laihduttanut melkein kaksi kertaa sen, mitä laihdutin tuolloin, eikä minulla ole enää sellaista samanlaista pakonomaista kontrollintarvetta. Ruokavalioni elää elämäni mukana, eikä ole koko elämäni. Yksi kyläpaikan leivos, vähän tavallista tuhdimpi päivällinen tai koko viikon väliin jääneet treenit eivät tarkoita paniikkia, vaan pieniä, jatkuvasti eläviä muutoksia oman hyvän olon mukaan. Yksi tuhdimpi ateria tarkoittaa, että myöhemmin päivällä ei tarvitse syödä enää niin ruokaisasti, koska ei ole erityisen nälkä. That's it. Voi, kuinka paljon ajatustyötä on pitänyt tehdä noinkin yksinkertaisen asian oivaltamisen eteen!
Nämä vaatteet ovat vaatekaappini "odottavien vaatteiden" kokoelmasta. Ja koko asu on tällä kertaa puhtaasti käsitöitä: pipo on minun tekemäni, mekko minun ja äidin, ja takki ystäväni äidin tekemä (arvostan suuresti käsitöitä!). Vaikka en kannatakaan motivaatiovaatteiden hankkimista, jotkut vaatteet ovat yksinkertaisesti liian ihania luovuttavaksi. Ja onneksi en luopunut näistä, koska nyt ne voi pitkästä aikaa pukea päälle. Enkä edes erityisemmin paiskinut töitä sen eteen!
(Toki jotakin minä olen tehnyt laihtuakseni: siitä enemmän täällä!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti