Sun syys!

Huumorinkipinä silmäkulmassa voisi sanoa, että jos jotakin tapahtuu, suurempi painoarvo itse tapahtuman sijaan on se, kuka on syypää. Ylipainon suhteen en kuitenkaan suhtaudu tähän teemaan yhtä humoristisesti. 

”Ihan itse sinä olet syönyt kaikki kilosi, itseäsi saat vain syyttää”. 

Tämä on eräs inhokkifraaseistani koskien ylipainoisuutta. Se klassisempi – ”Ylipaino lähtee sillä, kun syö vähemmän kuin kuluttaa” – taitaa kuitenkin kiriä hieman edelle. Kun kyseessä on jokin niin tunteita herättävä asia kuin ruoka, on omituista väittää, että ylipaino olisi ainoastaan syönnin ja kulutuksen välissä vallitsevaa epätasapainoa vailla mitään erityisempää mielentoimintaa. Lähtökohtaisesti kuitenkin suhtaudun ihmiseen tuntevana olentona, enkä mekaanisesti eri toimintoja suorittavana robottina. 

Kun keskustellaan ylipainosta, keskustellaan usein myös syistä, ja vielä mieluummin tekosyistä, jotka ovat johtaneet ylipainoon. Ja kun oikein päästään asian ytimeen, niitä oikeita syitä ei edes ole, koska jokainen looginenkin ylipainoon johtanut syy on vain tekosyy. On vaikea keksiä oikeastaan mitään syytä, jota ei rientäisi joku oman elämänsä besserwisser ampumaan alas ja kertomaan, kuinka juuri hän on onnistunut saman, ja kenties vielä pahemmin, kokeneena pysymään helposti laihana (sivuhuomautuksena kysyttäköön, onko todellakin niin, että suurienkin vaikeuksien keskellä laihuuden tavoittelun tulisi olla selviö).

Nykyisellä kokemuksellani voisin sanoa, että näiden syiden pohtiminen on ensiarvoisen tärkeää löytää omaan elämäntilanteeseen sopivia ratkaisuja. En ymmärrä, miten näiden syiden teilaaminen tekosyiksi, ongelman yliyksinkertaistaminen ja syyllisten etsiminen yhtään edesauttaisi ketään laihtumaan – paitsi toki keskittymällä laihduttamisen mekaaniseen suoritukseen, joka toki voi lyhyellä aikavälillä olla hyvin toimiva, mutta pidemmällä aikavälillä kestämätön ratkaisu. Tai oli ainakin minulle. 

Uskon, että tekosyillä on tärkeä rooli elämäntapamuutoksen prosessissa. Ne suojaavat: on oikeasti raskasta heittäytyä täysin uuteen prosessiin kenties täysin vailla uskoa, mutta sitäkin enemmän täynnä pelkoa epäonnistumisesta. Tekosyy antaa tukevan turvasataman epäonnistumisten edessä. Ja siltä satamalta kukin poistuu sitten, kun on siihen valmis… eikä se matka taitu välttämättä yhtään sen nopeammin, vaikka joku kokisikin missiokseen juuri tämän kyseisen henkilön patistelun ”ottamaan itseään niskasta kiinni”.

Sana vielä syyllisyydestä itsessään: minusta ei ole ylipäätään kauhean hedelmällistä tehdä juurta jaksain selväksi, että ihminen on ihan itse avannut suunsa, laittanut sinne ruokaa ja näin ollen ihan itse lihottanut itsensä. Paljon hedelmällisempää on mielestäni pohtia, miksi näin on toimittu, ja millaiset resurssit on toimia toisin. Ymmärrän, että joskus oman roolin hahmottaminen syyllisyyden kautta on keino nähdä itsensä aktiivisena toimijana. Kukin löytää parhaimmat keinot motivoida itseään, mutta metsään mennään silloin, jos tätä samaa syyllistämistä käytetään toisiin ihmisiin. Kukaan meistä ei tiedä, millaiset sisäiset esteet kullakin on ratkoa niitä ongelmia, jotka itselle näyttäytyisivätkin päivänselvinä ja lähes lapsellisen helppoina pikku puhdetöinä. Suhtautukaamme siis tähän kunkin omaan, henkilökohtaiseen prosessiin kärsivällisyydellä ja kunnioittavasti.